Luonnonlapsi.

Vaikka rakastan asua kaupungissa ja ihan keskustassa, täytyy sanoa, että minä en tosiaan ole mikään kaupunkilenkkeilijä. Kaupunkilenkkeilijät on sellaisia, joita ei haittaa kirmailla vaikka keskustassa tai sitten ne juoksentelee suosituilla lenkkireiteillä, missä saa seuraksi sata muuta lenkkeilijää. Itse tykkään siitä, että saa hikoilla rauhassa ja ihailla vaikka maisemia. Kukaan ei huohota niskaan tai vilkuile pahasti, jos peppu hyllyy hiukan enempi tai askel ei ole ihan yhtä reipas.

Eilen tein pitkästä aikaa oikein pitkän kaavan mukaisen kävelylenkin. Otin suunnan ja kävelin niin kauan, kunnes päähän pälkähti, että voisi koittaa keksiä reitin takaisinkin päin. Ja voi että mikä lenkki – kauniita taloja, salaisia puutarhoja, metsäpolkuja, mäkäräisiä tukassa ja vaatteissa ja ennen kaikkea se ihana kesän tuoksu, mikä muistuttaa lapsuuden kesistä ja kesämökistä ja mökkipoluista!

Saattoi ohikulkijat pitää hiukan hihhulina, kun naama hymyssä reippaillen ihastelin maisemia ojan penkalta napattu kukka kourassa. Haittaako, jos nyt on vähä tämmönen luonnonlapsi?

Emmätiiä.