Oon tuijottanu nyt tätä sisältö laatikkoa muutaman päivän. Ei yhtään sanaa, ei lausetta, ei mitään. Kaikki on tyhjää, oon hukassa enkä tiiä mihin päin mun pitäis kulkea. En halua puhua kenellekkään, en osaa enkä pysty. Vihaan jos multa tullaan kysymään, että ”onko sulla kaikki hyvin, voit puhua mulle, luota muhun, en puhu kellekkään, oon tässä”. Tiedän, mutta käsittelen asiat niinkuin itse haluan. Liian monen ihmisen kohdalla saanut pettyä, luottamus mennyt. En osaa enään vaikka haluaisin. Tiedätkö kuinka helppoa onkaan sanoa, ”Mulla on kaikki hyvin”? Liian helppoa, kukaan ei jää kyselemään sen jälkeen mitään, kun tuo kuuluisa lause on saatu sanottua. Entä jos sanoisi, ”En tiedä, en ole varma”? Mitä tapahtuisi sen jälkeen?
Kaikki jäisivät suu auki ihmettelemään ja sitten sieltä se tulisi seuraavaksi, ”Kerro mulle, se helpottaa”. Asia ei ole niin yksinkertainen, ollaan kaikki erilaisia ihmisiä, toisille avautuminen voi helpottaa jos osaa puhua, mutta toiset eivät siihen pysty vaikka kuinka haluaisi tai ei halua. Käsitellään asiat kaikki eri tavalla. Ollaan erilaisia.
Viime päivät on olleet todella heikkoja, oon ollut heikko. Kirjaimellisesti. En oo kunnolla jaksanut tehdä mitään ja jos oon tehnyt jotain, niin se on suoritettu väkisin, hymyileminen ja kaikki on tapahtunut vain ja ainoastaan kun on ollut pakko. Miksi? Miksi pitää tuoda kaikki tekohymy esille? Onko se hyvä sitten jos kaiket päivää majailee kotona yksin? Osittain, mutta kyllä sitä haluaa nähdä muitakin ihmisiä välillä vaikka se tuntuu väärältä sinä hetkenä. Lause, ”mitään ei ole pakko”, niin on ihan täyttä sontaa. Tälläkin hetkellä oon kipeenä ja mietin kokoajan kauppareissua, kun kahvimaito alkaa vetelemään viimesiä, vaatteiden järjestämistä oikein, siivoamista, pyykinpesukonetta, puhelinta, laskuja, rahaa, ulkomaanmatkaa, töitä, opiskelua… Vaikka mä voisin nukkua ja olla, yrittää parantaa itteeni, että pääsen takaisin opiskelun pariin ja perjantaina työhaastatteluun. Kaikki kaatuu päälle. En jaksaisi miettiä. Yhden päivän ajan kun saisi olla vaan ja miettimättä velvollisuuksia, niin se ois varmasti luksusta. Nauttisin joka hetkestä.
Kaiken tän keskellä oon tajunnut myös sen, että mikä mut on ajanut tähän pisteeseen, peruskoulu. Ne ajat jätti muhun näköjään isommatkin arvet kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan. Oon vähätellyt niitä aikoja ennen todella paljon, koska en halua muistella sitä aikaa. Nyt teen sitä tässä samalla kun kirjoitan tätä tai ainakin yritän kirjoittaa.. Vedet silmissä, vähin äänin, kirjotusten keskellä pyyhin välillä tän kokonaan pois ja alan kirjottamaan uudelleen. Tuntuu jotenkin etten pysty tähän. Tää on oikeesti se arka aihe mulle, tähän oli ennen laitettu muuri. Tänne ei tulla, ei päästetä ketään sisään, ei edes mua itseäni. Syy miksi haluan tästä kirjottaa, niin on se että mietin jos tän ääneen sanominen tai siis esille tuominen helpottaisi mun omaa oloa jotenkin, en tiedä. Tässä vaiheessa ei voi kun kokeilla kaikkea mahdollista mikä ikinä mieleen tuleekaan. Ja kyllä, olen käynyt aikaisemmin psykologilla puhumassa, se oli peruskoulussa. Nyt aikuisiällä meen uudelleen. Vain muutama ihminen tiesi tosta ja kiitän luottamuksesta, että ette ole sanonut sanaakaan eteenpäin.
Oon aikaisemmin kirjoittanut juuri tästä aiheesta edelliseen blogiin joskus pari vuotta sitten(?), mutta avataan vähän uudelleen tätä. Eli siis olin peruskoulussa kiusattu ja tarkemmin yläasteella. Ajattelin ensin, että se aika teki musta vahvemman ja kovemman, osittain se on kyllä tottakin. Eniten se jätti muhun ihan hiton suuret arvet mistä saan luultavasti kärsiä koko loppuelämäni ellen pääse yli tästä. Koskaan en anteeksi kiusaajille anna vaikka vähän aikaa sitten olin toista mieltä, mutta miks mun pitäis antaa anteeksi heille? Miksi? Ei mun tarvi vihotella, mutta anteeksi en anna. Onneksi he ovat eri paikkakunnalla nykyään, niin ei tarvitse edes nähdä niitä.
Joka päivä saan kamppailla itseni kanssa etten vahingossakaan vajoa pohjalle entistä enemmän, nyt ollaan siinä hetkessä kun tekis mieli luovuttaa kaiken suhteen, onko millään oikeesti mitään väliä enään? En luovuta, täältä ollaan ennenkin noustu, mutta se on ollut tuhat kertaa helpompaa ja nyt vaikeusaste on korkeampi. Vaatii oman aikansa. Tasan vuosi sitten, kun olin treeni maailmassa, ruokavalio kunnossa ja kaikki muukin kunnossa, niin mulla oli asiat hyvin. Olin jättänyt alkoholinkin osittain pois. Nykyään alkoholi ja muu pahe on taas mun elämässä mukana vahvempana. Haluan päästä tästä eroon ja säännölliseen rytmiin päästä. Oon miettinyt jopa, että olisko helpompaa jättää alkoholi pois kokonaan? Tai edes sillälailla, että kerran kuussa voisi harkita pitävänsä viini iltaa kotona,mutta muuten se on jätetty taakse ettei vahingossakaan lähde lapasesta. Mietitään ja katsotaan miten kuukaudet tästä lähtee liikkeelle, että tarviiko sitä edes.
Pienin askelin joka tapauksessa tässä mennään parempaan suuntaan. Sain kämpän, nyt pääsen taas laittaa omaa kotia oman näköseksi. Tää on hyvä merkki jo kaiken keskellä ettei tarvinnu äiten nurkissa elää väliaikais asumismuodossa. Oma koti on kuitenkin oma. Käsittelen kuitenkin asiat yks kerrallaan, niin kyllä tästä noustaan. Seuraavaksi työhaastattelu, oppisopimus….
