Laastarin tarina

Syyskuun alussa 2019,parisuhteen loputtua, ajattelin että en selviä talvesta. Pimeys on jokaisena talvena murjonut sieluani pahasti, ja jo ajatus pitkistä ja sateisista kuukausista pelotti.

Tilalle astui laastari. Tässä vaiheessa haluan täsmentää että kyseinen laastari ei halunnut missään vaiheessa enempää. Paitsi toki muita naisia mahdollisimman paljon. Laastari toi suojaa ja helpotti kipua. Se paransi haavan joka ammotti parisuhteen jäljiltä avonaisena, pulputen verta.

Jossain vaiheessa laastari alkoi hiertämään. Irtoili kohdista joissa liimapinta oli huono. Yritin sitä kiinnitellä uudelleen, mutta se ei halunnut pysyä enää ihollani. Kun katsoin sitä joskus rauhassa niin tajusin, että en oikeastaan edes ollut siihen kovin kiintynyt. Se roikkui siinä muualle haluten, ja pidin kiinni vaan että se olisi siinä ettei haava aukeaisi uudelleen.Tänään laastari irtosi. Itse. Rutistin sen ja heitin pois. En tiennyt että laastari voisi vielä suhtautua raivolla siihen, että irrottuaan itse, voisi ihokin olla tyytyväinen siihen että ihokontakti on viimein ohi. Laastari ei ollut parantava, vaan myrkyllinen.
Kerroinko jo että laastari oli myös Auervaara?