Ystävyyssuhde, seksisuhde, joku muu, mikä?

Tässä sitä sitten ollaan. Tässä ei mun todellakaan pitänyt olla. Ja ihan oikeasti uskoin, että en tässä enää olisi. Pitäisi olla vanhempi ja viisaampi jo.

Oon nauttinut täysin siemauksin Suhdemiehen ja mun vapaasta ja iloisesta ”ystävyys ja vähän päälle” -suhteesta. Sekä ystävyys- että siitä vähän päälle -osiosta. Silloin joitain kuukausia sitten, kun tämä lähti käyntiin, mulla oli ihan selvänä mielessä, että en todellakaan ole ihastunut Suhdemieheen. Meillä vaan on tosi hauskaa yhdessä, niin kuin ystävillä on. Ja seksi meidän välillä toimii ihan käsittämättömän hyvin. Ihastuminen tuli ja meni joskus yli vuosi sitten. Väliin ehti pari muutakin pientä ihastumista treffirintamalla enkä tuntenut mitään vastaavaa Suhdemiestä kohtaan enää. Välillä pelkäsin, että hän on ihastunut muhun, mikä olisi mutkistanut asioita. Ja lisäksi ajatus ahdisti mua. Siitä olisi heti tullut tunne, että multa odotetaan jotain enemmän kuin mitä pystyn tai haluan antaa. Homma kuitenkin loksahti jotenkin hyvin uomiinsa melko alkuvaiheessa jo ja kaikki sujui loistavasti. Vapaa tunne, kun ei ole tilivelvollinen toiselle mistään tekemisistään. Ei stressaavia odotuksia siitä, mitä tässä ”suhteessa” seuraavaksi pitäisi tapahtua ja milloin. Ei jatkuvaa pohtimista, mitä minä tunnen ja mitä toinen tuntee. Turvallinen ja tuttu ystävyys, johon voi luottaa. Ja seksiä saatavilla silloin kun arki antaa siihen mahdollisuuden. Ilman pakkoa tai velvollisuutta. Myös hellyyttä ja läsnäoloa. Parisuhteen rusinat pullasta.

Jokin kuitenkin muuttui ihan loppuvuodesta. Tai sitten muutos tapahtui hitaasti pinnan alla ja pulpahti esille vasta tuolloin. Oon tosissani yrittänyt taistella sitä vastaan ylianalysoimalla, ignooraamalla, tunteiden tunnistamisella ja niiden sallimisella ja monilla muilla konsteilla. En tiedä, voiko puhua ihastumisesta. Ihastuin Suhdemieheen silloin toissa vuonna, kun tapasimme, ja treffailua vehdattiin puoleen ja toiseen ja oli on-off ja totaali-off yms. Juttu alkoi silloin kyllästyttää totaalisesti ja poistuimme toistemme elämästä. Tunteet loppuivat jonkin ajan kuluttua myös. Jälkikäteen ajattelin silloin, että miten jaksoin niinkin pitkään, ja tunsin suurta helpotusta, kun treffailu-fwb-ihastus olivat kaikki ohi. Nyt kuitenkin jotain on herännyt eikä se suostu menemään pois. Kävi kai aika klassisesti. Fwb-järjestelyssä toinen ihastuu tai tunteet syvenevät ja sovittu kuvio ei enää riitä. Niin nyt kävi mulle.

Koska me olemme tämän vaiheen jo eläneet ja sen lopettaneet kertaalleen, onnistuneesti, en jotenkin voinut kuvitella, että olisin samassa tilanteessa uudelleen. Luulisi, että tässä ajassa olisi nyt toisesta löytynyt jo sen verran vikoja, että ei ne tunteet enää sen kummemmin herää. Alkuihastus oli ja meni. Mistä nämä tunteet nyt tulee? Ja miksi niiden kanssa on niin vaikea olla? Tajusin tämän oikein kunnolla tuon vuoden viimeisen yön jälkeen, josta kirjoitin edellisessä postauksessa. Kun mikään yhdesssäolon määrä ei tunnu riittävän. Aina tuntuu, että aika loppuu kesken. Koskaan en kyllästy yhdessäoloon. Koskaan en ajatele, että nyt olisi jo kiva lähteä omaan kotiin tekemään omia juttuja. Tai että mieluummin näkisin jonkun toisen tai jotkut muut ystävät tai tekisin jotain muuta. Suhdemiehen tapaaminen on aina se siistein juttu. Juttelu, nauraminen, sohvalla rötväily, syömässä tai keikalla käynti, netflixi ja chilli, seksi. Mikä tahansa Suhdemiehen kanssa ajaaa siisteydellään muiden yli vähintään 6-0. Jopa kiireiset aamupalat ja aamuruuhkat töihin. Pitääkö olla huolissaan? Kyllä pitää ja niin olenkin. Mitä hittoa nyt sitten pitää tehdä?!? Lopettaa seksi? Lopettaa muut yhteiset puuhat? Lopettaa ystävyys? Jatkaa entiseen malliin ja sietää tämä riutuminen? Ton kaiken oon jo kertaalleen Suhdemiehen kanssa tehnyt ja kokeillut. Mikään niistä ei ole toiminut – selvästikään, kun tässä ollaan. Taas. Huoh.

Ja mun pieni surkea sydämeni toivoo, että tällä kertaa se saisi vastakaikua.