Ei sittenkään kovin aikuinen
Nyt tulee sitten ihan päiväkirjatasoista teinimäistä ja suodattamatonta riutumista seuraavaksi, joten suosittelen hyppäämään suoraan johonkin aikuisen ylläpitämään blogiin, jos aikuinen teksti kiinnostaa.
Olin vastaamassa Organic loverin kommenttiin, joka oli edellisessä postauksessa, mutta vastaus alkoi venyä niin pitkäksi rutinaksi, että ajattelin rutista aiheesta ihan kokonaisen postauksen verran. Lienee nämä sydämenasiat (vai hormoni-asioistako tässä on kyse..?) on sellaisia, että ei niissä tapahdu mitään aikuistumista, vaikka vuodet vierii ja muuten sitä on kovinkin keski-ikäinen ja ihan ok äiti ja pystyy päivisin töissä näyttelemään aikuista.
Siis. Suhdemiehen kanssa on nyt vietetty ystävyys+ -suhdetta, fwb-suhdetta or what ever hieman vajaa puoli vuotta. Meillähän on deittihistoria parin vuoden takaa: hän ihastui ensin, minä sitten, hänellä meneillään sotkuinen ero, jonka jalkoihin jäin ja tulin ”jätetyksi”. En tiedä, voiko jättämisestä varsinaisesti puhua, kun olimme vasta tutustumassa ja treffailemassa. Tilanne rauhoittui ja tapailimme taas jonkin aikaa, mutta Suhdemies jätti minut uudestaan, koska eron sotkut jatkuivat, hän oli henkisesti loppu eikä uusi suhde houkutellut. Jonkin aikaa tapailimme fwb-merkeissä, mutta minä olin edelleen ihastunut, joten se kävi liian raskaaksi ja lopetin yhteydenpidon kokonaan. Siis en mitenkään kadonnut, vaan kerroin, että tunteeni häntä kohtaan ovat enemmän kuin fwb ja tämä on liian vaikeaa, joten parempi on, että ei olla missään tekemisissä. Hän oli tästä surullinen, mutta kunnioitti toivettani emmekä olleet missään yhteydessä moneen kuukauteen. Jälkikäteen kuulin, että hän meinasi pari kertaa kysellä kuulumisia, mutta päätti sitten noudattaa toivettani ja pysyä kaukana. Minä taas päätin, että jos pääsen ihastuksesta yli ja jos ajatus siitä, että hän vaikkapa seurustelisi tahollaan, ei enää tuntuisi pahalta, niin sitten voisin jossain vaiheessa ottaa uudelleen yhteyttä. Muutoin en.
Näin sitten kävi joitain kuukausia myöhemmin. Itse olin hieman ihastunut erääseen mieheen, jonka kanssa olin käynyt treffeillä, ja ajatus siitä, että Suhdemies seurustelisi, ei tuntunut yhtään miltään. Niinpä viestittelin ja kyselin, mitä kuuluu. Suhdemies vastasi ilahtuneena ja tästä sitten lähti meidän ystävyys käyntiin. Hänellä oli kesäromanssi meneillään ja olin ainoastaan iloinen hänen puolestaan. Ja muistelin lähinnä kauhulla, miten raskasta oli vatvoa tunteita ja miettiä miten ihastunut nyt olenkaan ja olenko edes ihastunut ja mitä tunteille pitäisi tehdä ja pitäisi sanoa jotain tai lopettaa fwb vai mitä tehdä. Hengästytti pelkkä ajatuskin ja olin todella tyytyväinen tilanteeseen. Tapasimme ystävinä kahvilla ja lounastreffeillä. Soittelimme kuulumisia ja viestittelimme sen verran kuin nyt ystävillä on tapana. Minä oli tahollani ihastunut ja mietin treffailun etenemistä ja hän painiskeli kesäromanssin kanssa, joka alkoi hiipua. Tuntui, että meistä oli tukea toisillemme. Ja oli todella virkistävää saada aidosti mies-näkökulmaa asiaan. Ja lohdutusta mieheltä, kun oma treffailuni meni puihin.
Molempien treffihässäkät päättyivät samoihin aikoihin ja meidän ystävyys otti sen plus-vaihteen. Kemia meidän väliltä ei ollut kadonnut minnekään. Ja seksi kertakaikkiaan vaan natsaa niin loistavasti. Puhuttiin että mennään nyt tällä virityksellä, että ensisijaisesti ollaan ystäviä ja jos seksiä kaipaa, niin sitäkin saattaa olla tarjolla. Molempien elämä on tällä hetkellä kiireistä ja vaativaa ja siksi tuntuu, että ei mihinkään parisuhteeseen olisi edes aikaa, kun ei tahdo vuorokauden tunnit riittää nytkään. Lapset menee kaiken edelle ja toisena tulee itsestä huolehtiminen, jotta jaksaa huolehtia lapsista. Ei siinä ole tilaa eikä edes energiaa ottaa vielä yhtä ihmistä huomioon ja hänen tarpeitaan ja rakentaa jotain suhdetta. Tästä oltiin yksimielisiä, siispä ystävyytemme tuntui turvalliselta ja seksi tietty oli kiva plussa. Siis superkiva. Uutuudenviehätys-ihastus-tms tunteita ei ollut kummallakaan. Mukavaa ja mutkatonta yhdessä, ei ajatuksia enemmästä.
Näin sujuikin jonkin aikaa. Molemmat kävimme jopa pari kertaa treffeillä tahoillamme ja raportoimme toisillemme miten meni. Ja että mikä siinä on, että vaikka parisuhteeseen ei ole hinkua eikä toisaalta yhden illan juttuihin eikä oikeastaan siihen treffailuunkaan, niin kuitenkin se toinen sukupuoli kiinnostaa eikä oikein erossakaan osaa pysyä. Koska seksi on kuitenkin niin älyttömän paljon parempaa kun jo tuntee toista, niin treffailutkin sitten ovat jääneet kolmisen kuukautta sitten eikä ole nyt ollut intoa hakea seksiä muualta. Suhdemiehen kanssa kun se sujuu niin saumattomasti. Ja yhdessä on muutenkin mukava olla.
Ongelmaksi on nyt vaan sitten tullut se, että viihdyn Suhdemiehen kanssa aivan liian hyvin. Voisin hyvin nähdä vaikka joka päivä. Voisin hyvin alkaa rakentaa sitä parisuhdetta eikä se saakaan mussa pakoreaktiota aikaan, niinkuin eron jälkeen tähän saakka on saanut. En ole kiinnostunut tutustumaan muihin enkä varsinkaan halua seksiä muiden kanssa. Suhdemiehen kanssa kaikki on kivaa. Ihan vaikka olla samassa tilassa hiljaa. En nyt ole edes varma, onko tämä ihastumista vai mitä, mutta sen tiedän, että sydän särkyis, jos hän nyt ihastuisi johonkin toiseen ja tämä loppuisi. Ja lisäksi tietenkin toivon, että hän tuntisi samoin. En halua olla fwb. Haluan Suhdemiehen ihan kokonaisena. Sellaisena kuin se tässä elämäntilanteessa on mahdollista.
Ja klassisen teinimäisesti olen alkanut ottaa vähän etäisyyttä Suhdemieheen, jotta tunteet eivät syvenisi entisestään. Jotta hän ei huomaisi niitä. Jotta hän ei säikähtäisi ja lähtisi kokonaan pois. Tässä kohdassa en ole yhtään aikuinen. Yritän olla rempseän iloinen ja riippumattoman oloinen, ettei Suhdemies alkaisi pelätä, että vaadin häneltä jotain. Ja sydän sanoo ihan muuta kuin miten käyttäydyn. Lapsellista ja naurettavaa. Miten aikuiset tässä tilanteessa toimivat?
Ehkä tämä ei ole edes ihastumista. Ollaan vaan oltu niin paljon yhdessä, että toisen seuraan tottuu. Ehkä tämä on vain tottumista eikä mitään sen kummempaa. Menee ohi, jos en sohi asiaa liikaa. Ehkä juoksisin karkuun, jos Suhdemies tuntisikin samoin. En todellakaan tiedä. En ole avioeron jälkeen ollut tässä tilanteessa, vaikka ihastumisia on näihin vuosiin muutama mahtunutkin. Ajallisesti ne ovat olleet paljon lyhyempiä enkä ole ollut vastapuolen kanssa näin läheinen. Suhdemiehen tunnen jo tosi hyvin. Paljon haluaisin oppia vielä tuntemaan lisää, mutta mistään vieraasta ja siinä mielessä jännittävästä ei ole kyse.
Arvon tässä vielä itsekseni, että annanko tunteiden olla enkä toimi niiden mukaan. Vai kerronko ja otanko sen riskin, että meidän välit muuttuvat omituisiksi ja kiusaantuneiksi. Vihellänkö pelin poikki, taas, ja lopetan yhteydenpidon. Näitä pohdin enkä ole vielä valmis vastaamaan.
