Piece of mind ja eräs episodi
Mun elämässä on ollu erikoiset viikot tai erikoinen kuukausi. Kokonainen episodi oikeastaan. Tajusin Suhdemiehen ja mun suhteen laadun ja pystyin rentoutumaan, kun ei tarvitse miettiä jännitteitä meidän välillä. Lähennyttiin pitkästä aikaa ja ollaan soiteltu lähes päivittäin. Hän on kyllä merkittävä ihminen mun elämässä. Ei ole ollut aina helppoa eikä tosiaan ihan ilmaiseksi olla tässä tilanteessa, mutta mikään hyvä ei koskaan tule helpolla. Kai. Nyt luotan, että Suhdemies on hyvä ystävä, joka ei mun elämästä niin vain katoa. Enkä silti toivo parisuhdetta tulevaisuudessa hänen kanssaan. Sen verran on menny hermot tällä viikolla muutamaan asiaan. Siis ihan hyvällä ajattelen. Ollaan liian samanlaisia monessa asiassa ja vedettäis toisemme syvälle suohon, josta ei päästäis enää ylös kumpikaan. Ystävänä homma toimii paremmin. Ja se että on ystäviä ympärillä, on tärkeää. Hyviä ystäviä. Kaipasin sitä avioliitossakin, mutta en oikein tajunnut asiaa. Exä oli mun bestis ja kaikki muutkin ystävät yksinään, mikä tietenkin on liian iso taakka yhdelle miehelle, joten eihän se riittäny.
Niin, erikoiset viikot tai erikoinen kuukausi. Olin siis juuri saanut jonkinlaisen ajatusketjun valmiiksi ja loppuun Suhdemiehen osalta. Ja samalla oppinut itsestäni jotain tärkeää. Ja kirjoitinkin edelliseen tekstiin, että tuntuu kuin jonkinlainen vaihe tai jopa aikakausi olisi päättynyt. Ei vain suhteessa yhteen ihmiseen, vaan mun elämässä laajemminkin. Ja siinä Suhdemies oli merkittävässä osassa. Muutenkin musta tuntuu, että harvoin opin itsekseni mitään. Usein tarvitaan joku toinen ihminen tai toisia ihmisiä, jotta syntyy ahaa-elämyksiä. Olo oli odottava ja innokas, valmis kokemaan tai oppimaan jotain uutta. En arvannu, että tuskin olin ajatuksen saanut loppuun päässäni, niin jo tapahtuisi. Muutaman satunnaisen tapahtuman ja hetken mielijohteen seurauksena sain sähköpostiin viestin tuntemattomalta mieheltä koskien asiaa, josta olin kiinnostunut. Vastasin viestiin ja hän vastasi minun viestiini. En oikein tiedä, mitä noissa viesteissä tapahtui, mutta jonkinlainen yhteys syntyi heti ja aloimme kirjoitella toisillemme pitkiä kirjeitä päivittäin. Mies ei varsinaisesti ollut tuntematon, sillä tiesin hänen nimensä ja hän minun ja google kertoi lisäksi mitä kertoi. Mutta emme siis tunteneet etukäteen mistään muusta yhteydestä. Päivittäisestä kirjoittelusta tuli mieluisa rutiini ja pitkin päivää kävin mielessäni vuoropuhelua miehen kanssa, että mistä seuraavaksi haluaisin kirjoittaa. Olisi niin paljon asioita, joista haluaisn jutella ja joista kuulla ja joista kertoa. Sukelsin kirjoittamisen ja kirjeisin ihan täysillä. Ja tajusin välittömästi, että tämä se on! Tätä oon kaivannut! En kirjoittelua sinänsä, se on vain yksi väline, mutta sitä vuoropuhelua, vuorovaikutusta, kommunikaatiota – sitä että toinen ymmärtää, mitä mä sanon ja tarkoitan, ja mä ymmärrän mitä toinen sanoo ja toinen jaksaa lukea mun vuolaat kirjoitukset, ja vieläpä väittää tykkäävänsä niistä. Ja mä jaksaisin lukea toisen tekstejä vaikka satoja sivuja.
Jotain todella kummallista tapahtui niiden sanojen, rivien ja sivujen välityksellä. Se, että on yhteydessä toiseen ihmiseen. Tätä yhteyttä ei häirinnyt treffailu, ulkonäkö, mitkään fyysiset rajoitteet tai ulkoiset tekijät, koska se lähti liikkeelle niin itsestään, ilman agendaa tai päämäärää. Vahingossa. Kirjeisiin luikerteli jossain vaiheessa myös ajatus tapaamisesta. Aluksi tapaamisidea oli ehkä että kunhan nyt tavataan, mutta aika pian siinä oli muutakin sävyä ja jännitettä. Kirjettä oli aina kutkuttavaa odottaa ja aina luin ne suorastaan ahmimalla läpi kertaalleen. Ja kohta vielä uudestaan. Yhteydessä oli jotain todella intensiivistä, intiimiä, hämmentävää. Yllättävää. Tajusin yhä selvemmin, mikä oli esimerkiksi Suhdemiehen ja mun väliltä puuttunut. Tuo maaginen yhteys, jossa on sanoja. Se ei ole miehen ja naisen välinen yhteys tai romanttinen yhteys tai eroottinen yhteys tai ystävien välinen yhteys. Se on jotain enemmän. Jonkinlaista sielunkumppanuutta. Niin kliseiseltä kuin kuulostaakin. Ja tajusin ja tajuan edelleen, että tuota kaipaan. Tuo yhteys on se, mikä pitää olla, jos haluan jotain parisuhteeseen viittaavaa joskus. En voi tyytyä vähempää. En varsinkaan nyt, kun tiedän, että se on mahdollista. Vastaavaa olen kokenut hetkittäin exän kanssa silloin 20 vuotta sitten, mutta se perustui sille minälle, jota ei ole enää olemassa. Ollut pitkään aikaan. Vastaavaa koen ajoittain muutamien ystävien kanssa. Ja parisuhteessa en voi olla ilman tuota kokemusta. En vaan voi. Koska silloin tyydyn liian vähään.
Se sanojen kautta syntynyt yhteys oli kerta kaikkiaan mahtavaa. Ja kun kyseessä oli entuudestaan vieras ihminen, josta ei ollut mitään ennakkokäsitystä, ei tarvinnut miettiä, voiko tällaista ja tällaista sanoa, koska mitä jos toinen joutuukin arvioimaan uudelleen, millainen mä olen, ja se onkin sille liikaa. Että se ei kestä sitä. Vieras lukee mun sanat sellaisina kuin mä ne kirjoitan ja mä luen vieraan sanat sellaisina kuin hän ne kirjoittaa. Ei ole muuta, mihin nojautua. Sanat on tärkeitä. Ne on ainoita, mitä meillä siinä on. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin kirjoittanut varmaan vielä enenmmän, mutta kirjoittamisen piti tapahtua arjen lomassa, joten joku raja niille kirjeille väistämättä aina tuli.
No, sovimme siis tapaamisen. Ja koska sitä jännittettä oli ollut jo kirjeissä aikalailla, niin vaikka tapaamisen laatu treffit vai ei -akselilla oli mulle ehkä vähän epäselvä, niin selvää oli, että pakko harrastaa seksiä, jos yhtään löytyy kemiaa. Että ei niinku olla tapaamassa kaveri-pohjalta. Tai ainakaan mä en ollut. Jotenkin järisyttävää tavata entuudestaan vieras ihminen livenä, jonka kuitenkin tavallaan tuntee sanojen välityksellä hyvin. Tai luulee tuntevansa. Sovimme, että menen miehen luokse viinilasilliselle. Ajatus kahvilassa tapaamisesta olisi tuntunut jotenkin teennäiseltä kaiken sen intiimin kirjeenvaihdon jälkeen. Soitin kelloa ja mies avasi oven. Habitus hieman poikkesi ennakkokuvasta, mutta muuten olemus oli tuttu. Absurdia nähdä! Ehkä sanoinkin ääneen niin, en muista, mutta ainakin ajattelin. Kiusalliset ensimmäiset 5 minuuttia. Miten paljon pitää puhua säästä tai jostain arkisesta ensin? En tiedä. Tilanne oli uusi. Mutta kuten kirjeistä oli tullut selväksi, mies oli oikeastikin vähintään yhtä puhelias kuin olin odottanut, joten ilahduttavaa, että kerrankin mun ei tartte kannatella keskustelua. Saatoin olla pitkään (?) jopa hiljaa, koska mies puhui niin paljon. Siitä tykkään aina. Mun on vaikea ymmärtää tuppisuisia miehiä. En minäkään sitten lopulta kauaa malttanut olla hiljaa ja puhetta riitti paljon. Loputtomasti. Kokemus oli lähes sama kuin kirjeissä.
Olin niin lumoutunut siitä keskustelusta, että en ehtinyt yhtään miettiä, että onkohan tässä kemiaa välissä, onkohan meillä seksiä, miten tämä tästä etenee, pitäisikö tehdä joku peliliike tms. Menin vaan with the flow pohtimatta. Ja kyllä, oli seksiä. Ennen kuin ehdin miettiä, onkohan sitä. Jee! Mies, joka tekee aloitteen, great! Niin siistiä!! Seksi on vaan niin kivaa. Se on aina kivaa. Edelleen, monien treffien ja seksikokemusten jälkeenkin, mua jaksaa yllättää se mutkattomuus, luonnollisuus ja helppous. Tai en tiedä, kokeeko toinen osapuoli niin, mutta mä koen noin. Ihan kuin luonto ohjais, että näin kuuluu mennä.
Seksi oli siis kivaa. Mutta jotain tapahtui. Tai ehkä ennemminkin jäi tapahtumatta. Oli meillä mukavaa sen jälkeenkin, mutta joku oli muuttunut. Outo etäisyys. Ei iso eikä paha. Ei kiusallinen. Mutta kuitenkin. En saanut siitä kiinni, mikä se oli ja miksi. Mutta se oli siinä. Meidän välissä. Myöhemmin mies kertoi, että ei näe tälle jatkoa. Mä olisin ehkä nähnyt vähän enemmän jatkoa, mutta tunsin kyllä sen etäisyyden. Vaikka tajusin ja tiesin sen jo heti silloin yöllä, niin kuitenkin se sattui. Toisaalta tunsin helpotusta, koska koin tai jäi kokematta ihan niitä samoja asioita, joita mies kertoi mulle, jotka puuttuivat. En ollut vaan ihan yhtä ehdoton niiden kanssa. Mutta vielä enemmän kuin se, että tästä ei seuraavia vaiheita tule, mua kirpaisee se, että se mieletön yhteys loppuu. Tuntuu huijaltulta. Ei miehen, vaan universumin puolelta. Että juuri olin avoin uudelle, uusi tulikin heti, se osui syvälle, koska se oli niin tärkeä, se yhteys, maaginen yhteys, jonka siinä samassa tajusin aina aiemmin puuttuneen. Että tätä tarvitsen ja haluan ja tätä ilman en voi olla. Ja tässä se nyt on. Ja ei sitten kuitenkaan. Että häh?! Mitä nyt oikein tapahtui?? Sain jotain, mitä en ollut osannut edes kaivata, mutta samantien tajusin, että tätä olen oikeastaan kaivannut aina. En vain ole osannut antaa sille hahmoa tai nimeä. Ja sitten se katoaa yhtä nopeasti kuin on tullutkin. Ei tämän nyt näin pitänyt mennä! Onhan tässä nyt joku huijaus tapahtunut!
No, pari päivää meni, että pääsin tilanteen tasalle. Nyt olen älyttömän iloinen kuluneista viikoista, tästä episodista. Tiedän, että yhteys toiseen ihmiseen on mahdollista saavuttaa. Siis muidenkin kuin naispuolisten ystävien kanssa. En oo ehkä vastaavaa kokenut tai ainakin olen ehtinyt unohtaa, millaista se on. Tuollainen maaginen yhteys. Ja että se voi tulla helposti, jopa vahingossa. Ei tarvitse puristaa ja vääntää väkisin mitään. Mulla on usein aika suuri tarve järkätä asioita, pistää nenäni joka paikkaana ja sotkeutua vähän kaikkeen. En oikein luota, että ”elämä kantaa” tai että asiat menevät jotenkin itsestään. Ja eihän ne yleensä menekään, pitäähän sitä nyt jotain tehdä ja vaivaa nähdä. Mutta ihmisten välille ei synny yhteyttä väkisin. Se tulee jos on tullakseen. Eikä ole pakko tyytyä vähempään, ellen itse halua. Minä päätän, mihin tyydyn tai en tyydy. Nythän mulla on paremmat eväät tunnistaa sielunkumppani, jos sellainen joskus eteen tulee. Oikeastaan mua vähän jännittääkin, että millaisia ihmisiä elämä mun eteen heittääkään.
