Taiteilijaelämää

Muutama asia. 

1) Juhliminen on ihanaa.

2) Hyvän syyn juhliminen on vielä ihanampaa, mikäli mahdollista

3) Juhlien järjestäminen on ihanaa.

4) Siinä vaiheessa, kun itse istuu juhlien keskellä kaikesta ihanuudesta typertyneenä, on järjettömän ihanaa, kun oma-aloitteiset vieraat järjestävät tilaan tanssilattian ja tunnelmavalaistuksen ja alkavat tanssia.

Joku lukijoista saattoi jo päätellä, että olen taannoin hieman juhlinut, ja että se oli ihanaa. Mutta miten ihanaa, sitä en tahdo käsittää ees minä itse.

Lähdetään nyt vaikka siitä, että vieraita oli seitsemänkymmentä, vauvasta vaariin. Noin niin kuin kirjaimellisesti. Ystäviä, tuttavia, sukulaisia, vanhempia, ja kaikki niin kovin rakkaita ja tärkeitä. Juhlien teemana oli ystävyys, taiteilijuus ja siinä sivussa myös valmistuminen – mikäs sen parempi keppihevonen pitää kauan suunnitellut taiteilijajuhlat kaikille rakkaille.

Taiteilijajuhlissa syötiin neljäkymmentä litraa borchkeittoa, juotiin kymmenen pulloa kuohuviiniä ja kaksikymmentäviisi litraa boolia. Ja muutamat snapsit sopan ohessa. Kemut kestivät iäisyyden, ja silti ihan liian vähän aikaa: kellon ympäri. 

Mutta ohjelma! Juhlissa kuulimme niin spontaaneja kuin suunniteltuja laulu- ja soittoesityksiä, kaikki aivan hillittömiä. Runonlausuntaa, improvisaatioteatteria ja taidearpajaiset. Palkintona oli juhlakalujen – allekirjoittaneen sekä ystäväni Maijan – varhaista tuotantoa 1980-luvun lopusta sekä Satakunnan Kansan arvosteluja näytelmistä, joissa molemmat olemme aikoinaan esiintyneet. Ja TANSSIA! Sitä oli ohjelmassa tuntikaupalla. 

En tässä nyt oikein osaa kirjoittaa mitään. Paitsi sen, että ystäväni ja sukulaiseni ovat taitavia, taidokkaita, lahjakkaita moniosaajia. Huh. Tästä piisaa vielä rutkasti kirjoitettavaa. Sitä ennen kuitenkin illan – ja ehkä nuoruuteni – paras biisi. Itku tuli, kun tanssittiin, pyörittiin kuin dervissit ja tää kappale soi.

http://www.youtube.com/watch?v=qJS3xnD7Mus