Kynttilänvalantaa

Tiedättekö sen tunteen, kun aikoo tehdä jotain, mikä nostaa esiin muistoja lapsuudesta? Ja jos se kokemus onkin pieni… antikliimaksi? Niin, se on vähän surullista.

Eilen keskiviikkona olin Vimmassa valamassa kynttilöitä. Ystäväni Maija tuli ja pyysi mukaan. ”Muistaks kun pienenä Anniksella valettiin kynttilöitä Joulupukin pajassa?” ”Joo, se oli niin jännää, kierrettiin sen ison padan ympärillä langat käsissä. Dippaus, hidas kierros padan ympäri, dippaus, hidas kierros padan ympäri…” ”Mulle tuli kerran mutka kynttilään. En tajua miten se onnistui.” ”Mä hädin tuskin maltoin tehdä omani valmiiksi. Oli niin paljon kaikkea muutakin jännää! Kuten joulupuuroa.”

Mentiin siis verestämään muistojamme steariinipadan ääreen ja väsäämään muutamat joululahjat. Tällä kertaa ei kierretty tulikuuman padan ääressä: seisoimme ringissä peitetyn (pyh!) kattilan ympärillä ja jokainen vuorollaan kastoi lankansa steariiniin. Mahdollisuus zeniläisen mielenhallinnan harjoittamiseen? Kyllä. Täytetty tilaisuus? Ei. Ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia oli tunnelma harras, sen jälkeen alkoi jo vähän kyllästyttää. Sekä kynttilät että ne muut ihmiset (pilaavat aina kaiken!).

Kynttilöiden valmistuttua ne värjättiin, jolloin pääsin vapauttamaan sisäisen taiteilijani. Keltaista, punaista, vihreää, violettia ja maagista huurretta. Jestas. Ensimmäisistä kynttilöistä tuli aidosti rumia (kuten eräs sanoi eilen, ”No ne on vaan vähän… psykedeelisiä.”), seuraavien kohdalla ymmärsin että less is more ja keep it simple. 

En vaihtaisi kaksi- ja puolituntistani pois. Sekä Maija että minä saimme kynttiläringissä tilittää rauhassa, sillä mitään muuta tekemistä ei ollut. Ja olihan se aika hienoa, tehdä itse kynttilöitä. Olen pahemman luokan rähmäkäpälä, mutta kynttilänvalannassa en epäonnistunut. Ei tullut mutkia! Illalla taputtelin itseäni olalle ja esittelin kynttilöitä kaikille. Tapu tapu Emma!