KKK & kimppalaulukreisiness

Sibelius. Ultra Bra. Diktaattori. Superbändi. 

Noin, pakolliset on hoidettu alta. Nyt voidaan keskittyä olennaiseen. 

Huuudaaan kyyynnykseen yyyliii   Ja kun se hymyilee sen ympärillä metsät haviseeeeeee! Tämmönen fiilis on mullakin kun KKK:ta kuuntelen. Kuva Kaapo Kamu. 

 

Ei ole tämmöisiä oloja ollut sitten vuoden kakstuhattayks, kun sen yhden jo mainitun bändin nuottikirja julkaistiin. Vietettiin raikasta teini-ikää, hakattiin pianoa milloin kenenkin luona ja laulettiin äänet käheiksi. Nyt, kakstuhattakaksoista, kuuntelen jo valmiiksi tutuilta kuulostavia kappaleita ja laulan niin kovaa kuin yksin, viittä vaille kolmekymppisenä & kerrostaloasunnossa kehtaan. 

Mutta kurkku – se käheytyi silti.

Niin se levyn sisältö? Kuten sanottu, kuulostaa epäilyttävän tutulta, kuitenkin ajankohtaiselta. Vuokko Hovatta ei kiehdo edelleenkään, Paula Vesala tuntuu hukkuvan massaan, ”Mannan fraseeraus tuo Koskisen lauluihin ennenkuulumatonta notkeutta” (Ilkka Mattila, HS 23.8.2012 – allekirjoitan täysin). Jostain syystä kokonaisuus toimii silti, ja paremmin jokaisen kuuntelukerran myötä.

Ja se kuoro. Entinen ykkösaltto liikuttuu.

Siispä: kenen kotoa löytyy tätä nykyä piano? Kenen luokse kokoonnutaan laulamaan? Yhdessä.

Elän kuin käki kellossa
kadehtimatta metsän lintuja
Kun kello vedetään – minä kukun.
Tiedätkö, sellaista
kohtaloa voi toivoa
vain viholliselle.

Anna Ahmatova
Suom. Pentti Saaritsa