Nothing suits me like a suit
Mä en oo omistanut televisiota vuosikausiin. Siitä huolimatta onnistun olemaan ajoittain pahimman luokan sohvaperuna ja ruuduntuijottaja.
Kaikki taisi alkaa kolmisen vuotta sitten, kun How I Met Your Mother astui elämääni.
Katsoin tuona tammikuuna neljä kautta HIMYM:iä putkeen. Ehkä nukuin ja söin välillä. Peseydyinkö? No tuskin. Se oli ihana viikko. Vain minä, Marshall, Lily, Ted, Robin ja Barney.
HIMYM on totisesti nähnyt parhaat päivänsä, mutta eihän hyvää ystävääkään lempata tosta noin vaan.
Sarjat antavat rytmiä viikkooni. Tiistaina HIMYM (Barney!) ja Glee (Brittany!), keskiviikkona Modern Family (Phil! Cameron!), torstaina 30 rock (Kenneth! Ja se rytmi!) ja perjantaina Parks & Recreation (Ron!). Kestän kesätauot mainiosti, mutta silti syksyisin, kun sarjat jälleen alkavat, on ilmassa suuren juhlan tuntua. Vanhojen tuttujen naamojen ilmestyminen ruutuun hykerryttää ja sykähdyttää aina vaan.
Odotan HIMYM:in loppumista kuin kuuta nousevaa – hahmot ansaitsisivat jo päästä rauhaan maalliselta vaellukseltaan. Mutta mitäköhän sen jälkeen? Alanko mä katsoa sarjaa alusta? Eksynkö toisinaan Youtubeen hihittelemään Barneyn parhaille jutuille? Vai oonkohan niin tyytyväinen sarjan hautaamisesta, etten jaksa suoda sille ajatustakaan?
Näihin epätietoisiin tunnelmiin, kohtaus HIMYM:in sadannesta jaksosta, olkaa hyvä.
Barney Stinson – The Suit Song from Kamaluk on Vimeo.
