En tiennyt että osaan tanssia

3.2.2012 emma

Insert liikuttava otsikko

Elokuvissa vollottaminen: mukavinta itkua, mitä maa päällään kantaa.

Alahuuleni on väpättänyt viime aikoina elokuvissa hälyttävän usein. Se taisi alkaa Happy Feet 2:sta (työni iloja, tattista vaan). Tarkalleen ottaen tästä kohtauksesta:

http://www.youtube.com/watch?v=gnLZOsW3syA

Tuon kohtauksen (noin kohdassa 1min 13sek…) jälkeen tirautin kyyneleen jos toisenkin elokuvan kuluessa. Sen loputtua nuoriso katsoi punasilmäistä allekirjoittanutta kuin mielipuolta.

Seuraavaksi itku pääsi kun käytiin (töistä jälleen!) katsomassa Apinoiden planeetan synty. John Lithgow Alzheimeria sairastavana isänä ja James Franco poikana, joka tekee epätoivoisia tekoja pelastaakseen isänsä – jo pelkästä asetelmasta pääsee parku. Ei tarvitse aatella ees sitä traagista apinajuttua ollenkaan.

http://www.youtube.com/watch?v=dMhBP6zkRNU

Viime aikoina oon käynyt elokuvissa tavallista useammin. Ozz.. eikun siis ikääntyvän rokkitähden ja isänsä kohtalo elokuvassa This must be the place (meniköhän se nyt oikein) itketti, kuten kerroinkin. Esimerkiksi tässä pätkässä:

http://www.youtube.com/watch?v=QD7QAxnttdc

Itkeminen tuntuu kuitenkin aina jotenkin hyvältä, helpottavalta – omat tunteet on niin kovin turvallista heijastaa valkokankaalle. Nykyisin teen elokuvissakäynnin jälkeen soittokierroksen itselle tärkeille ihmisille ja varmistan, että he ovat kunnossa, ja että he varmasti tietävät olevansa ajatuksissani. Täytyis varmaan nytkin soittaa mummille.

Kaikkia viime aikoina näkemiäni elokuvia, kuten edellämainittujen lisäksi myös 50/50:ä ja Iron Ladya yhdistää jollain tavalla luopumisen, irti päästämisen teema. Sitä tässä kai itsekin käsittelen omassa elämässäni, tietty elämänvaihe on loppumassa ja uusi alkamassa. Syksyllä koin aikamoisen katarttisen kokemuksen tarottien parissa, nyt näköjään fiktion. Näissemenee!

Keskiviikkona olin katsomassa elokuvaa töiden puolesta jälleen (jos joskus valitan duuneistani niin muistuttakaa mua nyt näistä elokuva- ja pizzailloista ainakin). Saapasjalkakissa kolmedee. Ei itkettänyt, en (siis) voi suositella. Mutta entäs elokuva urheasta delfiinistä? Pakko nähdä! Näen tässä kaikkien märinämoviesin äidin!

http://www.youtube.com/watch?v=Jdpg9NsgEaI

Avainsanat: elokuvat, fiilistely, Kriisit, nyyh

Suhteet Oma elämä Mieli Leffat ja sarjat

1.2.2012 emma

Huuto rikkoo hiljaisuuden

Jaa mitä, oliko mulla jokin blogi vai? Juu, taisi ollakin!

Voisin kirjoittaa vaikka mistä elokuvista tai askartelemistani korteista, mutta jätetään ne tuonnemmaksi ja lätistään hetki siitä, mikä on sekoittanut pääni viimeisen viikon ajan ihan täysin. Eli Ultra Bra’sta, tiätty.

Olihan se nyt aivan mieletöntä nähdä Ultra Bra viimein livenä. Niin järjettömän ihanaa, etten osannut kuvitella moista ollenkaan. Ultra Bra oli mulle teini-iässä ehkä tärkeimmistä tärkein yhtye, eikä se näköjään ollut menettänyt tehooan vuosien varrella ollenkaan.

Kävin aikoinaan Porissa musiikkiluokkaa, ja yläasteella tuntui (huom. tuntui!), että koko luokka palvoi Ultra Bra’ta. Musiikinopettajamme sen sijaan vihasi yhtyettä (ja populäärimusiikkia ylipäätään) sydänjuuriaan myöten – vastakkainasettelu oli valmis. ”Aina te haluatte sitä ultrabraata ja ultrabraata!” Ei siis todellakaan päästy laulamaan lempilaulujamme, vaan musiikintunneilla itkettiin ja väännettiin klassista, vuodesta toiseen. Tästä en ole enää yhtään pahoillani, se klasaripuolen takominen kalloon todellakin oli vain omaksi eduksemme.

Perinteisessä ysiluokan konsertissa me kuitenkin lopulta päästiin laulamaan Ultra Bra’ta. Esitettiin Sinä lähdit pois niin tunteella kuin 15-vuotiaat vain pystyvät.

Lukiossa me usein maustettiin esitelmiä soittamalla pätkiä aiheeseen sopivista biiseistä, vaikka Ilmiöistä ja kensarowiwasta. Hei oikeasti, mitäköhän se umpikonservatiivinen äidinkielenopettajamme ajatteli? Kun Ultra Bra -nuottikirja ilmestyi, riemu repesi täysin. Illat, jolloin hakattiin tyttöporukassa pianoa ja treenattiin biisejä, olivat aika lukuisia. Erinäisillä laulukeikoilla vedettiin Villiviintä – ja jestas että meidän sovitus oli kaunis!

Ultra Bra’ssa kaikki oli kohdallaan. Bändi, laulu, stemmat. Ja Ilmari Pohjola, joka oli teinivuosinani ehdoton suosikkimuusikkoni. Niin nuori, ja niin söpö!

Aktiivinen Ultra Bra -fanitukseni loppui pari vuotta itse yhtyeen lopettamisen jälkeen. Keväällä 2003 ylioppilasjuhlissamme vedimme – kaiken klassisen ohessa, tietenkin – Ilmiöitä. Tyttöporukkamme oli saanut vanhan luokan pojat laulamaan ja soittamaan, ja vanhempien korvien suojelemiseksi kesähameen alta puuttuvat alushousut muutettiin villahousuiksi. Täydellisen ihanaa, ja uskon edelleen aidosti, että me laulettiin tosi hyvin.

Maanantain keikalla seuranani oli samoja tyttöjä, joiden kanssa veivattiin Ultra Bra’ta vuosikaudet. Toivon niin kovin hartaasti, ettei comeback jäänyt vain tähän. Ehkä kuuden vuoden kuluttua uudestaan?

Tiistaina vapaapäivää viettäessäni päätin, että Nainen, joka elää vapaaherran elämää on virallinen vapaapäiväanthemini. Kyllä. Siinä on kaikki kohdallaan.

http://www.youtube.com/watch?v=hvbRP3eWAnA

Avainsanat: fiilistely, Keikat, lapsuus, laulaminen, musiikki, ystävät

Suhteet Oma elämä Mieli Musiikki