Pillitystä kotona ja kaupungilla
Herkkää aikaa tämä tammikuu.
Kävin sunnuntain kunniaksi elokuvissa. Olisin tahtonut nähdä 50/50:n (tarinasta en tiiä mittään, mutta hei, Joseph Gordon-Lewitt ja Seth Rogen! oumaigaad! hmm nyt ehkä alan muuten oivaltaa, miten tällaiseen taiteelliseen masennustilaan on helppo lipsahtaa…), mutta se meni vuorotyöläiselle ihan liian myöhään. Eli kello 20.40. Päätettiin lopulta mennä katsomaan se There must be a place, eikun siis This is the place, no aivan sama, kuitenkin se, jossa Sean Penn näyttelee elähtänyttä rokkaria ja tekee isänsä muiston kunniaksi kierroksen ympäri Yhdysvaltoja.
Ottaen huomioon, miten moni asia elokuvassa ärsytti (lähetään vaikka siitä, että en kokenut Sean Pennin esitystä ollenkaan uskottavana, tuli lähinnä mieleen ozzyt ja kumppanit), on aika ihmeellistä, miten paljon lopulta tykkäsin elokuvasta. En sen kokonaisuudesta, mutta pienistä hetkistä.
Kauniita ja koskettavia hetkiä elokuvassa riitti, ja niiden aikana märehdin tuolissani ihan kunnolla. Nyyh. Tämähän ei kuulu tapoihini: en edes muista, milloin oon viimeksi itkenyt elokuvissa. Olen saanut ehkä traumat vuonna 1996 Romeo + Juliet -elokuvan näytöksen jälkeen, jolloin luokkatoverini tois pualt salii kertoi ulvontani kuuluneen tunnistettavana hänenkin korviinsa. Itkin koko kotimatkan ja vielä nukkumaan mennessäkin. Miiiiks niiden piti kuollaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa???
Itkuteema on jatkunut tänäänkin. Prodigya kuorosovituksena – hienoa, juu, mutta että liikutus sen vuoksi aamuyhdeksältä? Hmm. Apua. Sovitaan, että se enteili tämän päivän hillitöntä migreenikohtausta. Se itku. Ei Prodigy.
