Treeneistä, motivaatiosta, ulkonäöstä ja dieeteistä (Jutta G. mainittu!)
Noh, tässä sitä taas ollaan. Aloitin taas laihiksen, dieetin, laihdutuskuurin, elämäntaparemontin, mitä näitä nyt on. Tällä kertaa kävin taistoon jenkkiksiä vastaan aika paljon järeämmillä aseilla kuin aiemmin: ostin Fitfarmin Bikini Challenge- valmennuksen. Voi kyllä, luitte oikein! Ihminen, joka taisi kirjoittaa uudenvuodenlupauksekseen jotenkin niin, että ei sitten enää mitään typeriä dieettejä, aikoi noudattaa itse Jutta Gustafsbergin kuvalla markkinoitavaa, grammalleen määriteltyä ruokavaliota. Saa taputtaa.
Kuinkas siinä sitten kävikään? Valmennusta on takana nyt kolme viikkoa. Nämä kolme viikkoa ovat olleet itsetutkiskelun kannalta äärettömän antoisaa aikaa, ja samalla olen saanut jo neljä ihan supermahtavaa kotitreeniohjelmaa (ja näitä tulee vielä kuusi!) sekä kolme saliohjelmaa käyttööni loppuelämäkseni. Olen alkanut syödä enemmän proteiinia, vaihtanut aamuleivät puuroon ja iltaleivät rahkaan, ostanut kunnon hifistelypalkkarin, syönyt monipuolisemmin vitamiineja sekä treenannut ahkerasti. Ei kuulosta noin sanottuna pahalta, eihän?
Tässä on kuitenkin se toinenkin puoli; enhän minä nyt oikeasti ole missään ruokavaliossa pysynyt. Treenini olen kyllä kiltisti ja hyvillä mielin treenannut, mutta ruokapuoli… hah. En ole punninnut kolmannen päivän jälkeen annostakaan, en ole kuskannut töihin omia eväitä, en ole syönyt ensimmäistäkään purkkia perusrahkaa. Sen sijaan olen syönyt kiellettyjä Skyr-makuja (suklaa-vanilja, oi sinä iltojeni ilo!), lohta, työruokaa sekä kyllä, karkkia. Suklaata, jäätelöä ja laskiaispullaa myös. Miksi? Miksi en noudata maksettua, ammattilaisten laatimaa dieettiä? Miksi en tee täysillä kun kerran olen johonkin lähtenyt mukaan?
Siksi, ettei minua kiinnosta. Minua ei kiinnosta, onnistunko pudottamaan ainuttakaan kiloa, ei kiinnosta, näkyykö haba kymmenen viikon jälkeen paremmin, ei kiinnosta kokeilla onko minulla parempi olo kun en syö kymmeneen viikkoon karkkia. Minua ei kiinnosta, koska suklaa on hyvää. Samoin jäätelö, pulla ja irtokarkit. Kaikki ne on hyviä. Suklaa on vaan… hyvää. Hy-vää. Miksi luopuisin jostain, josta tykkään?
Bikini Challengea varten on perustettu Facebook-ryhmä. Ryhmässä on satoja kauniita ja fiksuja naisia, jokaisella mielessään se oma tavoite, syy siihen, miksi valmennus on hankittu. Motivaatiokyselyn perusteella lähes jokaisen suurin motivaatio laihdutukselle/kiinteytymiselle/haban kasvatukselle on ulkonäkö. Haluan näyttää timmiltä, haluan käyttää kesällä bikineitä, haluan jenkkikset pois, haluan selluliitit reisistä pois, haluan pyöreän pyllyn. En muista lukeneeni ainuttakaan ”haluan vetää enemmän leukoja” tai ”haluan nostaa penkistä enemmän”- kommenttia. Eip, kaikki oli vaan että ulkonäköulkonäköulkonäkö ja siihen sitten kylkeen jotain näennäistä mutinaa terveistä elämäntavoista.
Ok, terveet elämäntavat on hieno juttu, eikä se nyt mun pullasta oo pois jos joku muu haluaa vetää 10 viikkoa äärimmilleen kiskottua dieettiä. Mutta oikeasti, tähänkö on tultu? Milloin urheilua ja sen arvoa ruvettiin mittaamaan ulkonäön perusteella? Milloin pyöreä pylly syrjäytti kyykkymaksimin kasvatuksen? Siis joo tottakai, kyllähän mullekin kelpais vatsapalat tai ne selluliittivapaat reidet, mutta miten ja miksi ne ovat päätyneet treenaamisen päätavoitteiksi?
Joku voisi kysyä, miksi olen ajautunut valmennukseen, jonka tavoitteita en tue. No, se oli hetkellinen, hyvin syvissä vesissä tehty hätäinen päätös. Painoni on noussut heinä-elokuusta noin 5-6 kiloa ja olen ottanut siitä melkoisen stressipeikon itselleni. Tutusti ajattelin, että syy on vain minussa – minä olen syönyt huonosti, treenannut liian vähän tai väärin. Minähän ne suklaapatukat olen suustani alas pistellyt. Mutta fakta on myös se, että minä olen myös hikoillut aika hemmetin monta kertaa viikossa ja syönyt erittäin fiksusti. Tämänkin tajusin oikeastaan vasta nähtyäni Bikini Challengen ruokaohjeet: ne eivät poikkea arkiruokailustani juurikaan. Sellaisessa ruokailussa ei pitäisi muutamankaan suklaapatukan painaa ollenkaan. Niinpä sitten tartuin puhelimeen ja varasin lääkäriajan. Puhelimessa luettelin kaiken sen, minkä olen aiemmin pannut omaan laiskuuteni ja aikaansaamattomuuteni piikkiin: minua väsyttää nykyään ihan järjettömästi yöunista riippumatta, päätä särkee jatkuvalla syötöllä, paino on noussut, iho on kuiva, kädet aina jäässä ja sellainen yleinen aikaansaamattomuus vaivaa. Kuvittelin, etten treenaa tai syö oikein, mutta ei ihan kaikki taida sen piikkiin mennä.
Palatakseni laihikseen ja menneisiin kolmeen viikkoon. Olen tajunnut paitsi sen, ettei elämäntavoissani ole mitään vikaa, myös sen, että minä en vaan halua laihtua tarpeeksi jaksaakseni mitään kiristelydieettiä tai sokerilakkoa. Minulle ei vaan riitä motivaatioksi pelkkä ulkonäkö. Treenaan, koska haluan nostaa salilla isompia painoja, hypätä korkeammalle, liikkua nopeammin ja juosta pulkkamäkeä ylös lapsen kanssa kilpaa, eikä näitä sabotoi jälkkärisuklaa eikä laskiaispulla. Tottakai olisi kiva näyttääkin siltä että on joskus nostanut muutakin kuin perseensä ylös sohvalta, mutta jos en näytä niin sitten en – mitä väliä sillä on? Kenelle minä sitä täydellistä takapuoltani näyttelisin? Miehellä ei taida juuri kiinnostaa, tykkää se siitä kuitenkin ja itse en sitä näe, joten jäljelle jää ne legendaariset kaikki muut. Kaikki ne ihmiset, joilla kiinnostaa onko mulla selluliittiä reisissä vai ei. Montakohan heitä on, mitä veikkaatte?
Tämä ilmiö on oikeastikin aika kiinnostava. Milloin hoikasta, treenaavasta, pari kertaa viikossa pullaa syövästä 16-vuotiaasta tuli löysä, laiskotteleva ja roskaa syövä ihmishirviö, jonka muutettava elintapojaan välittömästi? Mitä pitää tapahtua, että omaan silmääni melkoisen timmissä kunnossa oleva 40-vuotias haluaa vatsalihakset näkyviin? Miksi sillä ulkonäöllä on niin hemmetisti väliä? Miksi koulutettu, fiksu, kaunis nainen menettää kaiken maalaisjärkensä ja nakkaa 700 grammaa kanaa roskiin, koska paistoi sen tilkassa oliiviöljyä eikä leivinpaperin päällä ilman rasvaa?
Paljon on kysymyksiä, joten tässä nyt teille yksi varma vastaus: minä olen tajunnut, että olen oikeastaan ihan hyvä. Läski kyllä monen silmään, selluliitit reisissä ja muutenkin vähän plösö. Mutta mulla on nätti naama ja leveämpi hymy kuin sulla, koska saan syödä Iso-Pätkiksen just silloin kun mulla huvittaa. Ja minä myös hyppään 25 minuutissa 200 kertaa 42cm boksille ja teen liudan muita lihaskuntoliikkeitä siinä sivussa, teen 4 kierroksen kahvakuulaharjoitteen (sis. 200 toistoa) aikaan 9:45, torjuin viime(kin) treeneissä enemmän kuin muut yhteensä, punnertelen ihan muuten vaan samalla kun laulan lasten kanssa (yksi lapsi valitsi liikkeekseen ”jumppaamisen”, koska ”se kasvattaa voimaa” :D), pysyn lankussa yli minuutin ja nostan penkistä 35kg 2×10, vaikka viime keväänä pelkkä yksi 30 kilon nosto teki tiukkaa.
Joten olkoon tämä nyt virallinen ilmoitus; viimeisetkin yritykset noudattaa minkäänlaisia bikinidieettejä saavat riittää just tasan nyt. Se ei tarkoita sitä, että jään sohvalle syömään karkkia loppuelämäkseni, ei tietenkään. Itseasiassa aion tänäänkin tehdä kotitreeniä, mennä huomenna puntille ja torstaina treeneihin, perjantaina olisi vuorossa hiihtoa tai kävelyä ja lauantaina pari peliä. Se tarkoittaa sitä, että lopetan tämän typerän ulkonäköstressin, koska noh, sehän on vaan typerää. Ei hyvä elämä ja hyvät treenit ole tuhoontuomittuja, vaikka reisissä on kuoppaa, vyötäröllä jenkkikset ja käsivarsissa löysää. Ei ne saa olla.
Niin, ja jos joku sai nyt sellaisen kuvan että olisin jotenkin varma asiastani, niin voin korjata heti että en ole. Pelottaa, että jos päästän irti edes henkisestä kontrollista, lihon yhdessä yössä 20 kiloa. Pelottaa, että jään sohvalle, pelottaa, että alan syödä oikeasti joka päivä karkkia. Pelottaa, etten osaa olla normaalisti, pelottaa, että alan vihata itseäni vanhaan tapaani. Mutta joskus ne pelot on voitettava, en minä voi jatkaa näinkään, että vähintään kerran viikossa itken illan omia läskejäni. En voi jatkaa itseni vihaamista enää, se on nimittäin melkoisen kuluttavaa.
(Kuvissa: plösö puntilla, plösö kiikuttuaan tunturiin taapero selässä sekä plösö n. 5 minuuttia sitten kotitreenivermeissä. Plösö lupaa ja vannoo pestä peilin kotitreenin jälkeen.)