Vuosi ja kaksi päivää myöhemmin
Tuli ikävä. Kirjoittamista, jakamista. Sitä että voi selata omia fiiliksiä viikon, kuukauden, vuoden takaa. Muistaa pienet hetket jotka muuten olisivat unohtuneet. Ai niin, tuolloin oli tuo juttu. Missähän tuo Elliksen paita muuten on? Hei tuota kakkua tehdään seuraaviinkin juhliin. Onkohan tämä ainoa kuva näistä sukista? Ei vitsi, noin paljonko sitä lunta olikin? Oi, tuo elokuu oli kuuma.
Vuosi! Sen verran aikaa meni ennenkuin pääsin takaisin blogin ääreen. Onhan sitä tullut ajateltua moneenkin otteeseen, mutta aina on jäänyt, ja mitä kauemmin aikaa kului, sen vaikeammalta kirjoittaminen tuntui. Mutta nyt minä olen tässä taas.
Ja mitäkö kuuluu? Ehkä se aukeaa palasina, pikkuhiljaa taas kun pääsee rytmiin kiinni. Tärkeimpiä voisin silti kirjoitella ylös.
No, ensinnäkin; meitä on seitsemän. Pikkusisko Sape Sapeteus, Saurus, Sarppa, Sarendel, Sappura jne. syntyi marraskuun kolmantena päivänä, paskan raskauden ja vielä paskemman synnytyksen päätteeksi. Täydellinen kymmenen pisteen tytär täyttää kuukauden päästä yhden vuoden. Sauruksen vasen korva on mahdollisesti kuuro ja kaikenlaista muutakin pientä ekstraa arkeen liittyy, mutta lähes aina iloinen pieni konttailija on meidän perheen aurinko. Saurus syö sormin kaiken muun paitsi puuron itse, nukkuu välillä hyvin ja välillä huonosti, konttaa kaikkein nopeimmin siskon pikkulegoapajille ja pelkää vähän pystykorvan haukkua.
Karvaosasto sitten. Iisa alkoi talven tultua olla kummallinen, väsyä herkästi, puuskuttaa ja täristä. Kolmen antibioottikuurin jälkeen aprillipäivänä otetut röntgen-kuvat olivat armottomat; keuhkoissa oli kolme erikokoista kasvainta. Tuhansien eurojen hoidot olisivat antaneet ehkä vuoden, kaksi tai kolme, ehkä eivät mitään muuta kuin pahoinvointia ja kipuja. Päätös oli helppo, ja niinpä Iisa siirtyi Elliksen sanoin Kaija-mummon koiraksi vain yhdeksän kuukauden ikäisenä. Itku ja ikävähän siitä tuli, mutta vaihtoehtoja ei ollut.
No, tuli kevät, tuli vahva intuitio käydä tarkistamassa Facebookin Karjalankarhukoira-ryhmä, pikainen puhelu, nopea varaus. Meni pari viikkoa ja toukokuun loppupuolella meille muutti Jymy. Aluksi oli vaikeaa kiintyä, hyväksyä, rakastua, varsinkin minulla (ja Jerillä, tietysti). Ellis kyseli pitkään koska Jymy sairastuu ja kuolee ja koska haetaan sitten uusi pentu. Jokainen raskaampi läähätys kouraisi mahanpohjasta, jokaiset pidemmät päikkärit ahdisti. Aikaa kului ja pikkuhiljaa rauhallinen, utelias, kovakuntoinen ja monen mielestä poikkeuksellisen komea karhukoira hivuttautui kiinteäksi osaksi perhettä.
Arki. Arkeen kuuluu hyvää. Työt ovat alkaneet reipas kuukausi sitten, illoista on karsittu kaikki pois eikä säännöllisiä menoja ole. Se on meidän sakille täysin uusi tilanne ja illat työpäivien tuntuvat olevan loputtoman pitkiä. Niinä iltoina ehditään juosta, käydä pelaamassa ja salilla ja kohta taas kuntonyrkkeilyssäkin, neuloa, pelata lautapelejä, rakentaa legoilla, nukkua säkkituolissa, juoksuttaa koiria, rempata autoa ja kelkkaa ja milloin mitäkin, käydä mettäreissuilla ja löhötä sohvalla yhdessä kasassa.
Vuodessa on tosiaan synnytetty, kahvisteltu häissä, ristiäisissä, synttäreillä ja hautajaisissa, vietetty yh-viikkoja, päästy takaisin kuntoon, nukuttu ja oltu nukkumatta, riidelty ja sovittu, vaivuttu epätoivoon, käyty kesälomareissulla ja palattu töihin.
Mutta siis niin. Uusi alku, tai jatkoa vanhalle, miten vaan.
Jos siellä joku vanha tuttu oli niin moi! Lupaan kirjoittaa taas nopeammin kuin vuoden päästä.
Nyt jatkamme syksyn ensimmäisen saikkupäivän viettämistä. Itse potilas nukkuu jo päiväunia rikkonaisen yön jäljiltä ja minä ajattelin käyttää ajan hyödyksi neuloen ja siivoten sen potilaan isosiskon melkoiseksi lääväksi päässyttä huonetta. Sitten se isosisko ottaa ja lähtee ensimmäistä kertaa reissuun ilman meitä, ihan koko viikonlopuksi mummon ja papan kanssa. Hurjaa. (Toivottavasti se ei sairastu samaan tautiin.)
Hihi onpa kivaa.