Voitinpa tuossa lotossa

Niin että nyt se napsahti, 7 oikein ja lisänumerot päälle. Miljoonat tipahti tilille boooom!

Tosin nämä miljoonat eivät kartuttaneet pankkitiliä. Mistä on siis kyse?

No siitä, että SAIN OPISKELUPAIKAN! Eikä kuulkaa ole ihan mikä sattuu opiskelupaikka, vaan paikka Oulun yliopiston lastentarhanopettajien lisäkoulutuksessa, toisinsanoen Saamelaisessa lastentarhanopettajakoulutuksessa. Koulutus järjestetään Inarissa ja se painottaa saamenkieltä ja saamelaista kulttuuria sekä näiden erikoisuuksia varhaiskasvatuksessa. Koulutuksen voi suorittaa työn ohessa ja siitä valmistutaan kasvatustieteiden kandidaatiksi.

Siis että kyllä. Minä pääsin sisälle! 2,5 vuotta sitten ensimmäisen kerran kuulin koko ideasta, joka silloin vasta leijui ilmassa. Viime keväänä huhumylly hyöri ja pyöri ja kesäkuussa varmistui että kyllä, täällä ihan todella on joulukuussa mahdollista aloittaa yliopistotutkinto. Täällä, mistä lähimpään fyysiseen yliopistoon (ja ammattikorkeakouluun myös) on 300 kilometriä. Siitä kesäkuusta asti tässä on vaan odoteltu ensin kutsua soveltuvuuskokeisiin, sitten niitä kokeita ja kokeiden jälkeen maailman pisimmät vajaat kuusi päivää tuloksia. Lopulta, eilen aamupäivällä, jälleen kerran yksi epätoivoinen yliopiston nettisivujen päivitys päättyi hihkumiseen ja kädet täristen soitettuun MUOIPEESÁINKUOHTUUUUUH!!!!!!!- puheluun.

Voi elämä, on se vaan. Kaikki se turhautuminen, joka alkoi aikanaan vuoden 2009 syksyllä kun tiesin jo sisimmässäni olevani aivan väärässä paikassa, purkautui eilen helpottuneeseen huokaukseen. Kaikki ne itkuiset illat, kaikki luuseriolot, kaikki tunteet siitä etten edelleenkään ole saanut elämässäni aikaan oikein mitään.

Ja aina päällimmäisenä epätoivo ja häpeä. Epätoivo siksi, että luulin etten ikinä voisi näillä spekseillä kouluttautua tälle alalle josta tykkään koko ajan vaan vielä enemmän, ja siksi ettei mulla ollut hajuakaan että mitä minä sitten tekisin kun ilman tutkintoakaan en loputtomiin olisi voinut jatkaa. Häpeä keskeytetystä AMK-tutkinnosta, keskeytetyistä kieliopinnoista yliopistossa, häpeä siitä että samaan aikaan valkolakkia juhlineet luotsasivat yrityksiä, toimivat puheenjohtajina, olivat lääkäreitä, opettajia, ylipäätään tiesivät mitä tekivät, ja sitten olin minä, joka olin ”vain” töissä ja pelasin lentopalloa, enkä sitäkään kovin tosissani.

Mutta nyt, nyt ei tarvitse enää jossitella. Noin kahden vuoden kuluttua saan vihdoin ja viimein kutsua itseäni lastentarhanopettajaksi. Saan rauhan tehdä omaa työtäni koulutuksen tuomalla varmuudella ja samalla saan 180 opintopisteen verran lisää tietotaitoa, jotta voin olla parempi ja pätevämpi.

Ja jos tästä nyt vielä paremmaksi homma voisi muuttua, niin pääsen erään aivan käsittämättömän siistin tyypin viereen istumaan. Sellaisen, joka on tehnyt tästä työsyksystä kevyemmän, helpomman ja hauskemman pelkällä läsnäolollaan. Sellaisen, jolle on niin helppoa sanoa aamulla ”älä puhu mulle” tai ”keitä kahvia”. Sellaisen, joka kehittelee ihan yhtä hölmöjä tanssikoreografioita ja nauraa ihan yhtä tyhmille jutuille kuin minä. Sellaisen, joka toisaalta työkaverina on vaan kaikinpuolin niin sopiva, jonka kanssa täydennämme osaamisiamme, joka osaa sen mitä minä en. Sellaisen, joka pohtii, suunnittelee, sanoo jos joku idea on huono, askartelee, kannustaa, kuuntelee, auttaa ja naurattaa joka päivä.

Mulla on sellainen olo että nyt tullee hyvä.