Trendi haastaa; ketä ihailet?
Heti alkuun on todettava, että aion rikkoa haasteen sääntöjä. En aio laittaa ihailemastani ihmisestä kuvaa blogiini – kummastakaan. Ihailen kahta ihmistä enemmän kuin ketään, enkä usko että kumpikaan välttämättä haluaisi kuvaansa nettiin. No, toiselta voisin tietysti kysyä, mutta olisi se ehkä vähän outoa: ”Mummo hei, kuules, mä kirjoittelen blogia (tähän väliin tiivistelmä siitä, mikä on blogi, missä se on ja miksi kirjoitan sitä) ja sitten siellä blogiyhteisössä (tiivistelmä siitä, mikä on blogiyhteisö) oli sellainen haaste, niin se toimitus haastoi bloggaajia (tiivistelmä siitä, mikä on haaste ja miten lehden toimitus liittyy siihen) kertomaan että ketä ne ihailee. Ja sitten mä ajattelin kirjoittaa sinusta ja K:sta ja haluaisin siihen sun kuvan (selvitys siitä, miten muka nettiin voi laittaa kuvan, missä se sitten näkyy, voiko sen oikeasti sitten nähdä kuka vaan, mitä ajattelin kirjoittaa jne.). Niin saanko laittaa?” Toiselta taas en voi kysyä edes, vaikka haluaisinkin ja vaikka lupa varmasti irtoaisi. (Ensimmäisen kerran alkoi kyyneleet kutitella silmänurkkia, jes.)
Toiseksi sitten; mietin hetken, että haluanko edes kirjoittaa. Koska en osannut valita kahden ihmisen välillä. Enkä ollut varma, osaanko kirjoittaa tarpeeksi hyvin. Lisäksi tiesin, että toisen henkilön kohdalla koko postauksesta tulisi itkubileet. Mutta sitten päätin, että kirjoitan molemmista. Itkunkin uhalla.
No niin. Eli siis, ketä minä ihailen?
Ensimmäisenä kerron siitä mummosta. Mummo ei oikeastaan ole minun mummoni (vaikka omanikin on varsin ihana!), vaan J:n mummo. Mummo täyttää tänä vuonna 88 vuotta, asuu yksin – tai no, J:n eno asuu siinä tavallaan peräkammarin poikana, vaikka on sillä omakin talo siinä melko naapurissa – ja voi hämmästyttävän hyvin. Mummo kerää itse marjansa, kalastaa, hiihtää, pyöräilee, nostaa perunoita, hoitaa mansikkamaata, hoitaa toisinaan vähän porojakin, neuloo, leipoo, laittaa ruokaa, siivoilee, tiskaa, lämmittää pirttiä ja päivän päätteeksi istuu soututuolissa ja nostaa jalat korvien taakse. Elliksen kanssa mummo konttaa lattialla ja piirtää vaikka koko päivän jos niikseen tulee. Joulunaikoihin yritin kysellä, josko voisin jotain ruokia tehdä kaverina valmiiksi, mutta mummo oli ehtinyt jo kaiken ja toivotteli meidät vain lämpimästi tervetulleeksi. Mummo on sairastanut syöpää, jonka vuoksi mummon mahalaukku piti leikata. Mummo ei siis syö paljon ja on laihtunut entisestä elopainostaan kymmeniä kiloja. Omien sanojensa mukaan se on vain hyvä, koska nyt voi taas venytellä kunnolla ja on kevyempi kulkea. Pappa kuoli mummon rinnalta seitsemisen vuotta sitten, enkä itse kyseistä herraa koskaan ehtinyt tavata. Mummo on myös menettänyt vanhimman tyttärensä kolme ja puoli vuotta sitten. Silloin olimme varmoja, että siitä suosta mummo ei enää nouse. Aika kului, Ellis syntyi ja niin vaan mummo porskuttaa menemään edelleen.
Antaisin suunnilleen mitä tahansa, että saisin olla siinä kunnossa 88-vuotiaana kuin mummo on nyt. Saisin asua kotonani, tehdä itselleni rakkaita asioita, huolehtia lapsista ja lapsenlapsista ja lapsenlapsenlapsista. Olla tuttujen ihmisten ympäröimänä, keittää kahvit ja käydä kävelemässä. Iloita siitä, kun se suvun pikkuisin tulee käymään ja kiljaisee heti ovelta ”Hei mummo! Minä tulin! Hei mummo kuulikko!”. Neuloa rakkaudella sille pienimmälle villatakin, tumppuja ja sukkia tietäen, että niistä tumpuista tulee ne kaikkein rakkaimmat.
Mummossa minä ihailen fyysisen kunnon lisäksi asennetta. Sitä, miten asioihin voi suhtautua kahdella tavalla. Miten voi sanoa, että on se hyvä kun se minun vatsa leikattiin niin saan taas voimistella rauhassa. Miten voi jouluaattona todeta, että hätäkös tässä on, emmekhän me kerkiä kaiken laittaa valmiiksi. Miten voi muistaa kaikkien syntymäpäivät vuoden toisensa jälkeen, vaikka kukaan ei varmasti ihmettelisi vaikkei muistaisikaan. Miten voi itse kerätä puolukkansa, vaikka varmasti joku muu keräisi ne kun vaan saisi luvan.
—
No sitten se toinen, josta mainitsin nimen etukirjaimen. K. Anoppina myös tunnetaan. Tunnettiin.
Anoppiin tutustuin kuusi vuotta sitten. Ensimmäiset pari iltaa taisi mennä vähän eri huoneissa (no… vastarakastuneet teinit… :D), mutta hiljalleen vähän tutustuttiin toisiimme. Anoppi välitti minusta heti ja antoi sen näkyä. Anoppi kysyi kuulumisia, huolehti että kouluunlähtiessä oli saman parin lapaset käsissä. Eräänä iltana meidän seurusteltuamme reilun vuoden saimme äitini kanssa aikaiseksi vuosisadan tappelun ja tietysti menin J:n luokse. Itkin koko illan enkä halunnut tulla iltapalalle. Anoppi teki minulle voileivät ja toi ne sekä lasillisen maitoa, käski nukkua ja lupasi, että voin viipyä niin kauan kuin haluan. Niin minä viivyinkin, käytännössä asuin J:n perheen luona koko loppulukion.
Anoppi sairastui meidän abivuoden tammikuussa. Sairaalaanlähdöstä on tänään tarkalleen ottaen viisi vuotta ja yksitoista päivää. Me olimme silloin koulussa, oli J:n syntymäpäivä. J:n isä lähetti J:lle tekstiviestin, että voitko tai voitteko mitenkään lähteä kotiin, kun on yli kolmekymmentä astetta pakkasta ja koirat piti jättää ulos. Minä sain myös tekstiviestin. Siinä luki, että ole J:n kanssa tänään. Niin me lähdettiin kotiin. Pöydällä oli tärisevin käsin, kesken kipukohtauksen kirjoitettu lappu: ”Anteeksi, kun jouduimme lähtemään. Juhlitaan myöhemmin, kun olen taas parempi. Hyvää syntymäpäivää rakas. Äiti.”.
Siinä viestissä tiivistyy hyvin se, millainen anoppi oli. Aina oli tärkeintä, että perheellä oli kaikki hyvin. Se oli tärkeintä, oli oma vointi mikä hyvänsä. Enkä minä edes ollut anopin lapsi, mutta silti hän huolehti minusta kuin omastaan. Soitti ja kyseli kuulumisia, kehui hyvistä koulunumeroista, halasi nähdessään, neuvoi ihan kaikessa missä uskalsin kysyä neuvoa, otti minut hoitoon viikonlopuksi kun J:n armeijaloma peruuntui yllättäen. Koska välit oman äitini kanssa olivat varsinkin tuohon aikaan varsin kireät, anopista tuli minulle todella rakas ja tärkeä.
Ihailen anopin peräänantamattomuutta, sitä että hän luovutti vasta aivan viime metreillä. Sitä, ettei milloinkaan ollut liian huono hetki sanoa minä rakastan sinua. Sitä, miten pyyteettömästi voi ihminen huolehtia rakkaistaan silloinkin, kun oikeasti itse tarvitsisi huolenpitoa enemmän kuin koskaan. Miten tärkeää oli kirjoittaa perheelleen jäähyväiset, jotka löytyisivät vasta sitten kun. Miten sinnilläkin anoppi istui poikansa häissä, vaikka tarvitsi happiviiksiä ja kasvot olivat valkoiset kuin lakana.
Voi hyvä elämä että minulla on ikävä.