Äidin omasta ajasta ja urheilijan arjesta
Olen aloittanut tämän tekstin aika monta kertaa, ja nyt aloitan sen taas. Tällä kertaa mulla on vakaa aikomus kirjoittaa tämä julkaisuun saakka, oikeastaan eilen tuli se viimeinen niitti sille että tämä on saatava ulos…
Aika ajoin ns. perheblogeissa nousee esille aihe äidin oma aika. Tuntuu että aiheesta kirjoittaminen menee aalloissa – kun joku mainitsee sivulauseessa viettäneensä tyttöjen illan, niin kohta toinen kirjoittaa kappaleen verran kaipaavansa hiljaista kylpyhetkeä ja sitten kolmas naputtelee postauksen yksinäisestä mökkilauantaista miehen ja lasten ollessa jossain muualla. Ainakin minun lukemissani blogeissa noita juttuja yhdistää lähes poikkeuksetta se, että oma aika on äärimmäisen kaivattua ja sitä on pääsääntöisesti liian vähän. Usein myös mainitaan, että minähän en aio sitten tuntea tästä huonoa omatuntoa vaan nauttia omasta ajastani, koska minulla on tähän oikeus. Tavallaan perustellaan täyttä itsestäänselvyyttä, enkä oikein tiedä aina että kenelle. Ehkä itselle, ehkä miehelle, ehkä lukijoille, koska pelätään että joku tuomitsee.
Toinen kestoaihe ainakin keskustelupalstoilla vaikuttaisi olevan äidin liikuntaharrastukset. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen lukenut lauseen tyylillä me olemme miehen kanssa sopineet, että saan käydä kolme kertaa viikossa ohjatussa jumpassa. Joo ihan kiva, mutta jotenkin tuo lause vähän puistattaa. Sopineet, että saan käydä? Saan käydä? Miksi oletuksena on se, että ei saa, ja mies on sitten aivan huippu kun antaa vaimolle ihan luvan lähteä jumppaamaan?
Syy siihen, miksi haluan välttämättä kirjoittaa aiheesta on se, että meidän perheen oma aika-järjestelmä (keksin termin itse, saa käyttää) vaikuttaa poikkeavan melkoisesti ainakin kaikista niistä blogeista, joita itse luen. Meillähän homma menee niin, että äiti eli minä olen se, jonka harrastuksen ympärille koko perheen arki rakennetaan. Pelaan siis lentopalloa kilpasarjassa, ja treenejä karttuu viikossa 5-8 kertaa. Näistä kolme lajitreeniä, kaksi punttitreeniä ja päälle sitten lenkkiä ja kehonhuoltoa ynnä muuta satunnaista heilumista. Tähän päälle sarjakausi alkaa piakkoin ja se tarkoittaa ivalolaiselle ihan jäätäviä määriä autossa istuttuja kilometrejä – naapurijoukkue on tuossa ihan nurkan takana, 300 kilometrin päässä ja lohkon eteläisin joukkue puolestaan 520 kilometrin päässä. Kukaan ei varmasti tarvitse lukion pitkää matikkaa ymmärtääkseen, että tällaisilla välimatkoilla pelireissut venyvät helposti viikonlopun mittaisiksi, ja kun joukkueita on lohkossa 10 ja pelataan kaksinkertainen runkosarja (=18 ottelua), reissuja tulee useampikin kuin ihan kaksi tai kolme.
Sitä omaa aikaa mulla siis on maanantaisin, tiistaisin, keskiviikkoisin, torstaisin, perjantaisin ja sunnuntaisin sekä peliviikonloppuina myös lauantaisin. Näistä ainoastaan keskiviikkoisin treenaan niin myöhään, että Ellis nukkuu. Jos olisin epäitsekkäämpi, hoitaisin ainakin lenkkeilyn ja ehkä jopa punttitreenitkin aamuisin ennen töihin ja hoitoon lähtöä, mutta en tee sitä, koska niin aikainen aamutreeni ei yksinkertaisesti sovi minulle, kokeiltu on. Joskus, ehkä kerran viikossa, Ellis on mun treenien ajan jossain muualla kuin kotona J:n kanssa.
Ai joo, ja treenien lisäksi opiskelen yliopistossa ja mulla on verkkoluento joka tiistai ennen treenejä.
Koska en halua vaikuttaa hirviöltä, niin kerrottakoon, että tottakai tästä kilpasarjaan lähdöstä keskusteltiin kotona pitkään silloin reilu vuosi sitten ennen ensimmäistä kautta. Siitä keskusteltiin myös uudestaan viime keväänä, lähinnä että vieläkö mennään näin, kun tiedetään mitä se käytännössä tarkoittaa. Ja kun homma on sovittu kerran, niin siitä ei tarvitse enää puhua. Niinpä mun treenit on vain ilmoitusasia, itsestäänselvyys, jotain vain joka kuuluu meidän arkeen hyvin tiiviisti. Ellis heittelee kotona lentopalloa ja kertoo että nyt on kuulkaa kova reeni, ja mun vaihtaessa vaatteita kyselee kovasti että ootko menossa salille, onko sulla salipäivä, otakko roteiinia mukkaan. Muillekin joskus kertoo että minun äiti pelaa sitä lentopalloa ja äiti on siinä kauhean taitava (haha, ainakin joku on sitä mieltä! :D).
Eniten noissa muiden teksteissä mua ihmetyttää se, miten se oma aika tuntuu olevan jotenkin niin… luksusta, olisko se oikea sana? Että se oma aika ei ole mikään jatkuvasti toistuva normi eikä itsestäänselvyys, vaan jotain, joka on harvinaista herkkua ja josta Nautitaan. Mulle oma aika on jokapäiväistä, ihan normaalia arkea enkä ihan rehellisesti sanottuna ymmärrä, miten jollekin se ei ole sitä. Tai miten ilman sitä oikeasti selviää edes? Joo ymmärrän toki jos mies on reissutöissä tai jotain, mutta silti. (Ja kun mun mies on työreissulla niin Ellis on vaan sitten mun vanhemmilla tai no, viime kaudella pikkusiskon hoivissa mutta se nyt ei enää käy kun junnu pelaa samassa joukkueessa…) Samaan sarjaan menee tämä ”en ole ehtinyt suihkuun ja aamukahvi jäähtyy pöytään”- kirjoittelu. Joo, mulla on vain yksi lapsi, mutta näkee näitä yhdenkin lapsen perheen blogeissa.
Olen monesti miettinyt, onko tässä kyse vain siitä, että äidit tekee itsestään niin loputtoman tärkeitä, ettei sitten voi lähteä mihinkään tai tehdä mitään ilman lasta. Kun äiti ihan alusta saakka vaihtaa vaipat, herää öisin, ottaa lapsen kainaloon, lohduttaa, valitsee vaatteet, ulkoilee, tekee ruoan, syöttää, käyttää potalla, vie hoitoon, hakee hoidosta, jättää miehelle minuuttiaikataulun kauppareissun ajaksi ja niin edelleen ja niin edelleen, niin voiko siinä vaiheessa enää muuta kuin katsoa peiliin? Imetys on toki joo, mutta entä sen jälkeen? Tuskin kukaan enää voi sanoa, ettei imetyksen vuoksi voi olla poissa yksivuotiaan luota yli kolmea tuntia. Kun miehelle ei anneta vastuuta pätkääkään vaan ohjeistetaan loputtomiin ja parhaimmillaan tyyliin puetaan miehen pukema lapsi uudestaan kun värit ei miellytä silmää, niin onko se sitten miehen vika kun äiti ei koskaan pääse mihinkään?
Ymmärrän kyllä senkin täysin, että varsinkaan 8 -9 tuntia töissä viettänyt äiti – tai isäkään sen puoleen – ei yksinkertaisesti jaksa lähteä joka ilta vielä treenaamaan tai muuten vaan pois kotoa. Kuitenkin, iso osa noista mun lukemista blogeista on kotiäitien kirjoittamia ja nämä tyypit ovat lasten kanssa aamusta iltaan. Ja silti, silti on niin ihanaa luksusta kun pääsee tunnin kävelylenkille yksin. Mitä ihmettä? Missä niiden lasten isät on? (Jätetään yksinhuoltajat pois tästä nyt.)
Ehkä kaikilla ei ole halua aloittaa omaa harrastusta, ehkä kaikki ei sitä omaa aikaa edes kaipaa (en kyllä tajua miksi), mutta ehkä sitten ei tarvitse valittaakaan kun sitä ei ole. Blogien perusteella sitä omaa aikaa on tosiaan vakiona liian vähän ja syy on ainakin lukijan näkökulmasta usein siellä peilissä.
Ai niin, vielä yksi juttu. Monesti tulee törmättyä myös tähän en urheile, koska haluan kasvattaa myös lapseni- ajattelutapaan eli sellaiseen rivien välistä syyllistämiseen. Jos joku haluaa treenata 6 kertaa viikossa niin okei, mutta minä haluan olla läsnä kotona ja viettää aikaa lapseni kanssa. Ai minäkö en halua? Pitäiskö mun sanoa sitten, että jos joku haluaa unohtaa itsensä kokonaan ja pukeutua prismalegginsseihin kolme vuotta putkeen ja näyttää haamulta niin okei, mutta minä haluan huolehtia itsestäni ja osoittaa lapselleni, että liikunta on paitsi tärkeää ihan fysiikan kannalta, myös normaali osa elämää siinä missä aamupuuro tai iltasatukin?
En oikein tiedä saiko tästä tekstistä nyt mun pointtia selville, mutta tiivistetään se nyt tähän: sen oman ajan pitäisi olla niin normaalia, ettei siitä, sen kaipuusta tai sen puutteesta tarvitse erikseen kirjoittaa blogitekstiä. Sen oman ajan pitäisi olla jotain, joka kuuluu elämään itsestäänselvästi, jotain, jota ei edes tajua kutsua omaksi ajaksi koska se on niin vakiintunut osa elämää. Koska minä ainakin allekirjoitan ja alleviivaan kuolemattoman viisauden siitä, että kun vanhemmat voi hyvin, myös lapsi voi hyvin. Oli se lapsi sitten kotona, lentopallokentän laidalla tai kuten ihan kohta, äidin kanssa poimimassa puolukoita kun isä ampuu mettoja alas puusta.
Kuvituksena äiti, joka a) vietti omaa aikaa ja venäytti lonkankoukistajansa, b) vietti omaa aikaa ja on erittäin onnellinen ja hikinen treenien jäljiltä sekä c) on juuri lähdössä pyörällä salille eli reippaaksi pariksi tunniksi pois kotoa. (Ruudun takana äiti, jolla menee just-tasan-nyt hermot tähän flunssaan ja kahden viikon kotona makaamiseen ja joka aikoo just-tasan-nyt sulkea läppärin ja lähteä poimimaan puolukoita ja jättää viimeiset räät sille reissulle.)