Arvista ja niiden hyväksymisestä

Puutalobaby kirjoitti vatsanahkansa revenneen. Ja että voi perse. No, niin. Kypsyttelin ajatusta tästä tekstistä hetken jos toisenkin, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa. Jos en vaikka oliskaan ainoa, jolle ne arvet on vaan silleen että ”no hei, näiden jälkeen mulla on ihana vauva!”.

Mulla on paljon monenlaisia arpia. Jos aletaan alhaalta ylöspäin, niin ensimmäisenä katse kohdistuu lentopalloharrastuksen turmelemiin jalkoihin. Vasempaan sääreen, polven alapuolelle on mitä ilmeisemmin jäämässä pitkä arpi palovammasta. Se ei ole juuri haalistunut, vaikka ko. pelistä on jo monta kuukautta, joskus ennen joulua se taisi tulla. Sitten polvet – ne ovat myös täynnä pieniä mustelmia ja palovammoja, uusia ja vanhoja. Toisessa polvessa on arpi, joka tuli n. 4-5-vuotiaana, kun potkaisin tieni kotiovessamme olleesta lasista läpi. (Juoksin iskää vastaan enkä jaksanut avata ovea.) Toisen polven sivulla taas ison luomen poistosta jäänyt arpi.

No sitten on se vatsa. Ja lantio. Lantiolle mulle jäi pituuskasvun seurauksena muutamia ohuita, pitkittäisiä arpia. Niitä ei juuri enää näe kuin oikeassa valaistuksessa silloin, kun tietää missä ne ovat. Mutta se vatsa… no, se on aivan täynnä leveitä, ohuita, pitkiä ja lyhyitä arpia. Sen ja laihtumisen jälkeen vatsa on löysä ja aivan rutussa. Siis rutussa, ryppyinen, sellainen pehmeä ja ruma. Tuskin se siitä timmiytyykään muuta kuin veitsen avulla, eikä se taas tunnu ollenkaan realistiselta vaihtoehdolta. Treenin puutteesta ei ainakaan pitäisi olla kiinni, sillä olen pian kaksi vuotta urheillut 4-8 kertaa viikossa ja vatsalihakseni jossain siellä alla ovat hyvässä kunnossa. Rinnoista löytyy arpia myös, mutta ne ovat jo haaleita, lähes huomaamattomia. Samoin käsivarsista löytyy allien puolelta pitkiä, ohuita arpia, jotka ovat myös haaleita mutta nähtävissä.

Niin, ja sitten mulla on jotain mitä en ehkä enää miltei kymmenen vuoden jälkeen häpeäkään enää – ihan itseaiheutettuja viiltelyarpia vasemmassa käsivarressa. Kyllä, luitte oikein, itseaiheutettuja viiltelyarpia. Niitä ei määrällisesti ole kovin montaa (kymmenkunta ehkä yhteensä) eivätkä ne ole kovin isoja, mutta haavat olivat tuolloin syviä joten arvetkin näkyvät oikeassa valaistuksessa ja käden punoittaessa (saunassa tai esim. pelaamisen jälkeen) kohtuuselvästi. Niitä on käsivarressa, ihan kyynärtaipeen vieressä sekä aivan ranteen juurella. Vaistomaisesti niitä edelleen vähän peittelen, mutta kyllä oon kertonut jo ihan rehellisesti mitä ne on jos joku on sattunut kysymään. Kovin harvoin kyllä kysyy – ehkä niistä sitten näkee paikasta jo, mitä ne voisivat olla eikä kukaan sitten haluakaan kysyä.

Arpia siis löytyy, ja näkyvimmät niistä on juurikin nuo rakkaan Elliksen aiheuttamat.

Suhtautumiseni raskausarpiin on hyvin ristiriitainen. Toisaalta olen oppinut sietämään niitä, varsinkin kun ne ovat haalenneet siitä kirkuvanpunaisesta jo ihonvärisiksi. Tavallaan ajattelen, että ne ovat osa minua, että olen äiti ja on ihan ok että sen huomaa. Ettei sillä ole väliä, miten löysältä se vatsa ulkopuolisen silmiin näyttää, kun itse tiedän olevani hyvässä kunnossa ja treenaavani säännöllisesti. Hyvinä päivinä mietin, että ei niitä näe kukaan muu kuin Ellis ja J eikä kumpikaan välitä pätkääkään.

Mutta sitten on ne toiset päivät. Päivät, jolloin ajattelen näyttäväni ihan kammottavalta. Jolloin itken, ettei mun pitänyt todellakaan 23-vuotiaana näyttää tältä. Jolloin mietin, että J ansaitsisi jonkun paljon kauniimman ja ihanamman eikä tällaista rupsahtanutta vanhaa akkaa. Jolloin ajattelen, ettei ole mitään järkeä rääkätä itseään salilla, kun ei se näy missään. Jolloin pelkään ajatustakin uudesta raskaudesta aivan järjettömästi, koska en halua ajatellakaan miltä näytän sen jälkeen. Ja aina näiden ajatusten jälkeen soimaan itseäni, koska ei kukaan oikea, järkevä, fiksu ja hyvä äiti ajattele näin. Minunhan pitäisi olla ylpeä rakkausarvistani eikä ajatella näin turhia, pinnallisia asioita. Ehkä olinkin oikeasti liian nuori äidiksi, enkä olisi enää kypsänä ja aikuisena kolmikymppisenä ajatellutkaan tällaisia vaan ymmärtänyt, että lapsi on se tärkein

JA BLAABLAABLAA sanon minä.

Minulla on oikeus tuntea näin, eikä minun ole pakko näistä arvista tykätä. Vaikka kuinka lapsi olisi se rakkain, niin kyllä minulla on oikeus rakastaa myös itseäni. Tai olla rakastamatta, kuten tässä tapauksessa nyt vaan on. Minä ehkä siedän näitä arpia, mutta tykkäämään minä niistä tuskin koskaan opin. Ja se on ihan ok. Minun ei ole pakko väkisin kirjoitella mihinkään, että ”joo on arpia mutta ei se mitään, elämä on, mulla on maailman ihanin lapsi” – ei, minun ei ole pakko kirjoittaa niin, koska asia ei vain ole niin. Minulla on arpia, ja kyllä se mitään. Mitäänhän minä en niille voi juurikaan tehdä, mutta aion tehdä sen minkä vaan voin; sitkeästi edelleen treenata monipuolisesti, syödä järkevästi ja tehdä sen unelmakropan eteen kaiken minkä voin. Ja sitten kun ei vaan enää muuta voi, niin sitten tilanne on se ja siinä vaiheessa voidaan ehkä miettiä uudestaan tätä itsensä hyväksymistä ynnä muuta lässyttämistä.

Niin.

Minä otin kyllä kuvan siitä paljaastakin vatsasta, mutta en halua lisätä sitä tänne. Saatte siis vähän sensuroidun kuvan. Tältä se löysä, ällöttävä, ruma vatsa (aijuu, tänään on siis huonompi päivä) näyttää ulkopuolisen silmin. Tai ei oikeastaan, koska en ikinä hengaile pelkässä topissa hmmm… kenenkään nähden. Paitsi J:n ja Elliksen ja joskus hyvin hyvin harvoin jossain ihme hyväfiilis-pöllyissä Sarin ja veli-ihmisen. Joten oikeasti tällainenkin kuva on minulta melkoinen saavutus.

En minä ihan noin kalpea oikeasti ole. Makkari on kyllä juuri noin sotkuinen, peili noin likainen ja koiralla kiinnostaa just noin paljon.