Hiljainen saamelainen avautuu

Olen ollut kaikkialla somessa ja yleensäkin julkisesti melko hiljainen saamelainen. En ole istuttanut Instagramissa tai Facebookissa profiilikuvaani ILO169-taustaan enkä ole muutenkaan asioita juuri kommentoinut. Linja on ollut tietoinen valinta, osittain työni vuoksi. Olen kohtuujulkisen ja ennenkaikkea saamelaisen työnantajan palveluksessa, eikä yhdistyksemme ole koskaan aiemmin ottanut kantaa mihinkään poliittisiin asioihin. Tämä ei tietenkään periaatteessa estäisi minua kommentoimasta mitään yksityishenkilönä, mutta piirit ovat pienet ja varmasti mitä tahansa mitä sanoisin otettaisiin nimenomaan kielipesätyöntekijän sanomisina, vaikka teroittaisin että kyseessä on henkilökohtainen mielipiteeni. Saamelaiskysymysten kommentointi olisi siis melkoista heikoilla jäillä taiteilua. Ja uskokaa kun sanon, että tätäkin pohjustusta olen kirjoittanut nyt puoli tuntia saadakseni siitä mahdollisimman poliittisesti korrektin. Turvallisinta on olla sanomatta mitään.

Mutta nyt, nyt kun ILO169 jätettiin taas kerran käsittelemättä, nyt kun myös meidän yhdistyksemme ilmoitti julkisesti kannattavansa ratifiointia, nyt minunkin on sanottava.

Tämä viikko on ollut aivan käsittämätöntä seurattavaa. On kertakaikkiaan aivan uskomatonta, että eduskunta on painottanut saamelaisasioissa erilaisten yhdistysten ja suomalaisten kansanedustajien mielipiteitä Saamelaiskäräjien, saamelaisten virallisen äänen yli. Ja jos saamelaismääritelmäkysymyksessä vielä onkin edes jonkinlaista ymmärtämisen rakoa, niin tässä ILO-kysymyksessä sitä ei enää vain ole. En voi ymmärtää, en voi. En ymmärrä, miten alkuperäiskansan itsemääräämisoikeuden kaventamista perustellaan ihmisoikeuksilla. En ymmärrä, keneltä se on pois, jos Saamelaiskäräjät saisivat enemmän sanavaltaa saamelaisten kotiseutualueen luonnonvarojen käytöstä. En ymmärrä, keneltä se on pois, jos minunkin tyttäreni saamenkielinen koulutie turvattaisiin. En ymmärrä, keneltä se on pois, jos kielipesät saisivat riittävän ja ennenkaikkea pysyvän rahoituksen. En ymmärrä, keneltä se on pois, jos saamelaiset saisivat lisää kouluttautumismahdollisuuksia lähellä kotoa. Näihin kaikkiin ”erityisoikeuksiin” (minusta kuulostavat kyllä lähinnä perusoikeuksilta) ILO169 olisi tuonut turvaa. Sopimuksen ratifiointi olisi pakottanut Suomen valtion ottamaan Saamelaiskäräjien mielipiteen vakavasti, ja tämä puolestaan olisi tuonut Saamelaiskäräjille lisää valtaa saamelaisia koskevassa päätöksenteossa.

Ja nyt se ILO169 jätettiin taas kerran käsittelemättä. Vedottiin ihmisoikeuksiin ja tasavertaisuuteen (!!!) ja vedottiin lisäselvitysten tarpeeseen. Tekosyitä, sanoisin. Kuten Saamelaiskäräjien 1. varapuheenjohtaja, kolttasaamelainen Tiina Sanila-Aikio toteaa:

”Syy sille, että Suomi ei ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta ei ole se, etteikö asioita olisi selvitelty ja tutkittu tarpeeksi.
Syy sille, että Suomi ei ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta on sen sijaan se, ettei Suomella ole poliittista tahtoa eikä rohkeutta sitä tehdä. Tämä on se tosiasia, jonka kanssa meidän saamelaisten on nyt elettävä. Meitä ei edelleenkään tunnusteta omaksi, itselliseksi kansaksemme, vaan
holhouksemme jatkuu.”

Mutta näin se nyt on ja tämän kanssa on taas kerran elettävä. Saamelaisten pitää jälleen kerran tunnustaa ja hyväksyä tappionsa.

Inarinsaamelaisen ja inarinsaamenkielisen lapsen kasvattaminen tällaisessa maassa on tietysti oma asiansa. Minun pitäisi onnistua kasvattamaan lapsesta paitsi ihan normaali kansalainen, myös itsevarma, määrätietoinen, hyvällä itsetunnolla ja vahvalla identiteetillä varustettu saamelaisnuori, joka uskaltaa vaatia itselleen ja kansalleen perusoikeuksia. Jollain keinolla minun pitäisi onnistua kasvattamaan lapsi, joka korottaa ääntään kun joku kieltää puhumasta saamea, koska kaikki eivät välttämättä ymmärrä. Jollain keinolla minun pitäisi onnistua kasvattamaan lapsi, joka on ylpeä itsestään, kansastaan, puvustaan, sukupolvia ja taas sukupolvia jatkuneesta kalastuskulttuurista, isopappansa kotimökistä ja kielestään, jota ovat puhuneet sukulaiset kauemmin kuin mitkään kirkonkirjat tietävät kertoa.

Minä olen päätöksistä surullinen, mutta en luovuttaa minä en aio.

Tämän enempää tuskin tulen taas pitkään aikaan saamelaisuudesta kirjoittamaan. Itselleni saamelaisuus on niin luonnollinen osa elämää ja minua, että sen korostaminen ja esillä pitäminen tuntuu vieraalta. En tykännyt siitä, kun ammattikorkeakoulussa minusta kerrottiin, että ”se on se saamelainen”. Mutta joskus on pidettävä ääntä, koska kukaan muu ei sitä ääntä meidän puolestamme pidä. Ei myöskään Suomen valtio, taaskaan. Ehkä vielä joskus.

Lapin vaalipiiristä ainakin ehdokkaat Mikkel Näkkäläjärvi (SDP) ja Anni Ahlakorpi (Vasemmistoliitto) ja Uudeltamaalta puolestaan Klemetti Näkkäläjärvi (RKP) ovat saamelaisia ja vahvasti meidän oikeuksiemme puolella. Saa täydentää jos unohdin jonkun! Näistä kolmesta minun ääneni lähtee lukiossa samalla vuosikurssilla opiskelleelle, Maailman Mukavimmalle Mikkelille jonka kanssa naputin vaalikoneesta vaatimattoman 95% mätsäyslukeman.

Ja kuva on näkynyt aiemmin jo #Momfien puolella, sen otti rakas kääpiösisareni Tiina.