Ikuisen laihdutuskuurin loppu

Okei, nyt sitten seuraa niin henkilökohtainen ja arkaluontoinen ajatusoksennus että saapa nähdä tuleeko tätä julkaistua esim. ikinä.

Minä olen ollut laihiksella käytännössä koko elämäni lukuunottamatta lukion kakkosvuoden kevään ja ylioppilasjuhlien välistä aikaa, jolloin kerrytin painoa komeat 10 kiloa. Eikä siinä mitään, mutta siinä vaiheessa kun kävin ensimmäisessä raskausneuvolassa kaksi vuotta juhlien jälkeen, vaaka näytti kohtuullisen mahtavaa lukemaa: 98,8kg. Siis melkein sata kiloa ja 30 kiloa enemmän kuin vanhojen tansseissa. Miten? Palataanpas sinne lukiovuosiin… tai vähän kauemmaksikin.

Minä olen pitkä, 174 senttimetriä tarkalleen ottaen. Minulla on myös leveät hartiat ja ihan oikea lantio, joka leveni synnytyksen jäljiltä vielä entisestäänkin. Olen aina ollut kaveriporukan isoin – yläasteen ja lukioajan paras ystäväni oli nippanappa 150-senttinen – vaikken varsinaisesti läski ollutkaan ennen kahtakymmentä ikävuotta. En muista elämästäni sellaista ajanjaksoa, jolloin en olisi halunnut olla lyhyempi, sirompi tai edes hoikempi. Itkin lentopallotreenien jälkeen, kun uudet verkkarit tulivat ja mun verkkarit oli aina ne isoimmat. Vihasin itseäni, siis todella vihasin, enkä nähnyt itsessäni mitään kaunista.

No, tuli ysiluokka, tuli lukio. Tuli tiheämpi treenitahti, tuli junnujen treenit omien päälle. Tuli poika. Enkä halunnut tietenkään, että poika ajattelisi minun olevan lihava tai laiska. Niinpä sitten kävelin, lisäsin tehoja, tein kuntopiiriä kotona, aloin vähän katsella mitä suuhuni laitoin. Joulun jälkeen – tapaninpäivä taisi olla – tuli aika vittumaiset pakit ja melkoinen paskafiilis. Minkäs muunkaan vika se oli kuin sen, että olin lihava ja ällöttävä. Sitten tuli toinen poika, ja mitä ajattelin? Ei se minua halua, tämmöistä kamalaa oksettavaa rumaa virtahepoa. (Mainittakoon, että kyseinen poika nukkuu tällä hetkellä yhteisessä sängyssämme.) Niinpä sitten tahti vain kiihtyi menemään. Syksyllä alettiin seurustella, mutta silloin oli liian myöhäistä. Liikunta oli pakko, herkuttomuus oli pakko, kaikki oli pakkopakkopakko olla laihempi.

Kun se pakko sitten lopulta J:n avustuksella saatiin purettua, tilalle tuli ihansama. Ihansama suklaalle, ihansama lenkille, ihansama kaikelle. Eikä se ihansama ollut juuri parempi, toinen ääripää vain, joka johti lopulta ihan järkyttävään oloon ja entistä huonompaan itsetutoon. Ja niihin +30 kiloon ja aivan käsittämättömään rapakuntoon. Yritin kyllä jossain +15-20 kilon paikkeilla opiskelupaikkakunnan kuntosalin avulla saada vähän edistyttyä, mutta pää ei ollut silloin vielä tarpeeksi mukana ja sitten kun se vähän edes alkoi olla, pääsimmekin muuttamaan takaisin kotiin ja kaikki motivoivat ja kivat tunnit jäivät 450 kilometrin päähän. Motivaatiokuoppa oli kamala ja liikunta jäi taas, tilalle tuli toimistotyö ja karkkipussi stressiä helpottamaan.

No, pari vuotta sitten otin itseäni niskasta kiinni ja aloin liikkua. Kahden minuutin juoksupätkä tuntui lottovoitolta ja ensimmäiset ”kovat salitreenit” 15 kilon kyykyillä tärisyttivät vielä kolme päivää jälkeenpäinkin. Ensimmäiseen puoleen vuoteen paino ei pudonnut lainkaan, mutta reilun kahden kuukauden sokerilakkoveto laittoi lopulta aineenvaihdunnan toimimaan ja kilot alkoivat pudota. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, kyykkymaksimini on 85 kiloa, jaksan juosta 10 kilometriä, painan 16 kiloa vähemmän, pelaan ongelmitta 3 tuntia lentopalloa putkeen, juoksen 5 kilometriä puoleen tuntiin, kiikun tunturiin 11-kiloinen taapero selässäni ja teen 25 kilolla 3×15 toiston penkkisarjat ilman mainittavaa tärinää. Nukun hyvin, syön hyvin, herkuttelen kun tekee mieli.

Olenko onnellisempi? Olen. Ehdottomasti. Johtuuko se tuosta -16 kilosta? No ehkä, mutta ennenkaikkea paremmasta kunnosta. Olenko itsevarmempi tai tyytyväisempi ulkonäkööni?

En.

Olen edelleen aivan hemmetin epävarma. Haluan olla laihempi, hoikempi, sirompi, pienempi. Stressaan siitä. Punnitsen itseni aamuisin, pakotan itseni lenkille silloinkin kun ei voisi vähempää kiinnostaa, itken illalla kun olin taas kerran heikko luuseri joka söi jäätelön. En ole laihtunut enää kymmeneen kuukauteen, mutta olen yrittänyt sitä kyllä aika monta kertaa. En vain ole löytänyt tarpeeksi suurta motivaatiota siihen, koska terveyden ja fyysisen kunnon puolesta pelkkään painonpudotukseen ei ole enää mitään tarvetta näin terveellisellä syömisellä ja tällä liikuntamäärällä. Järki sanoo että liikun paljon, mieli huutaa että pitäisi liikkua enemmän ja tehokkaammin ja lopettaa se suklaansyöminen. Olen kyllästynyt olemaan aina se isoin, olen kyllästynyt siihen etten voi lähteä ulos topissa tai uimaan kenenkään muun kuin J:n ja Elliksen kanssa, olen kyllästynyt siihen kammottavaan tunteeseen pelin jälkeen kun koko joukkue valuu yhtäaikaa suihkuun. Olen kyllästynyt siihen, etten voi ikinä edes ajatella lainaavani jonkun kaverini vaatteita ja olen aivan järkyttävän kyllästynyt shoppailemaan L-XL- kokoisia vaatteita.

Mutta mitä minä saisin enää laihempana? En mitään. En saisi enää parempaa kuntoa, en olisi ketterämpi, tuskin pomppaisin kovin paljon korkeammalle tai jaksaisin yhtäkkiä juosta 15 kilometriä. Ne saavutetaan jollain ihan muulla kuin pelkästään laihtumalla, eikä niitä sabotoida syömällä jäätelöä kesälomalla tai jäämällä sohvalle jos väsyttää, särkee päätä ja haluttaa vain nukkua tai tuijottaa telkkaria.

Treeni ei ole minulle enää aikoihin ollut vain kivaa ja mahtavaa ja upeaa hommaa, vaikka olenkin niin uskotellut paitsi muille, niin kaikkein eniten itselleni. Olen pilannut totaalisesti mahtavan lomareissun ystävän luokse ahdistumalla ensin siitä, etten ole treenannut ja sitten siitä, että juoksemani iltalenkki oli liian lyhyt ja liian hidastempoinen. Olen istunut uutenavuonna saunassa, ollut kaikkien lempi-ihmisteni ympäröimänä, hymyillyt, syönyt hyvää ruokaa – ja tuntenut olevani ruma, läski, oksettava, kamala suohirviö, kun kaikki muut ovat ihania ja huippuja ja no, laihempia. Olen loukannut selkäni ja ollut varma, että viikon-parin treenitauko tuo toisille syyn potkia minut joukkueesta ulos, kun en tee kuntoni eteen mitään ja syön vain sitä kirottua jäätelöä.

Minulla taitaa olla ongelma.

Tämän kun saisi vielä taottua päähän saakka!

No, siihen hommaan rupean nyt. Olen aloittanut vaakalakon tänä vuonna kolmesti, mutta nyt aion aloittaa vaakalakon joka kestää pidempään kuin kaksi päivää. En aio käydä vaa’alla ennen joulua. Aion olla näin ehdoton vain siksi, että sallimalla itselleni option käydä kerran viikossa vaa’alla, olen kolmen päivän päästä käynyt vaa’alla vähintään kahdesti. Tunnen itseni ja tiedän, että tässä kohtaa ehdottomuus tehoaa toiseen ehdottomuuten kaikkein parhaiten. Lisäksi lopetan pakkolenkit ja lopetan ahdistumisen toinen toistaan idiooteimmista asioista. Minä olen hyvä, minä kelpaan, enkä minä edes ole lihava.

Tiedän ettei tämä tapahdu sormia napsauttamalla, ei yhdessä yössä, ei viikossa, kuukaudessakaan. Ehkä vuodessa, jos oikein tsemppaan. Mutta tiedän, että tämä on tehtävä nyt – nyt, kun Ellis ei vielä tajua miksi äiti vaihtaa vaatteet kolmesti ennen lähtöä ja mikä se on se pieni vehje huoneen nurkassa, se jonka päällä äiti seisoo ja hymyilee tai purskahtaa itkuun. Nyt, kun J on vielä kärsivällinen ja kiltti eikä totaalisen täynnä vinkumista. Nyt, kun selkä on kipeä ja minun on pakko sopeutua siihen, etten voi juosta tai käydä tekemässä satasella salitreeniä, jos haluan että tämä selkä on kunnossa edes joskus.

Suunta on siis ylöspäin. Nyt lähden sauvakävelylle, ihan vain siksi, että selkä vetreytyisi yön jäljiltä. En polttamaan kaloreita, en huonoa omaatuntoa lievittämään. En ota ainuttakaan juoksuaskelta enkä tee kääntöpaikalla askelkyykkyjä. Pari kivaa tulee tänään käymään ja aion leipoa mansikkakakkua, ja aion todellakin myös syödä sitä. Aion pukea shortsit ja topin toimitsijapalaveriin ja käydä uimassa niiden kivojen kanssa.

Että sellaista.

Tässä kuvassa olen minä, muutama viikko takaperin. Julkaisin sen Facebookissa tunturireissun jälkeen autossa matkalla kotiin. Kun näin sen tietokoneen näytöltä, meinasin poistaa sen koska näytin siinä niin lihavalta. Jalat ja käsivarret ja kaikki. No, J kielsi. Ihan hyvä niin.