Ite se pittää oma huusholli hoitaa
Otsikossahan se jo tulikin; ihan ite pittää. Minä mitään apua tarvi, en todellakaan. Mikä äiti se semmonen muka on, joka ei ite viitti siivota ja pyykätä ja laittaa luomuruokaa lapselle ja miehelleki ja joka ei ulkoile jokaikinen aamupäivä ja jonka lapsi saa joka aamu kattoa telkkaria pari tuntia? No niinpä, ei ihan niin minkäänlainen. Tai sanotaanpa ihan suoraan; aika huono.
Näin minä ajattelen. Siis vain itsestäni, en muista tietenkään. Muillehan minä saatan hyvinkin tokaista että ei sun tartte yksin pärjätä, soita jos tulee jotakin. Tiedän että J:n serkku saa tasan varmasti pitkät aamu-unet vaikka joka aamu jouluna mummolassa, kun minähän nousen kuitenkin omankin vauvan kanssa ja menneehän se toinenkin siinä sivussa. Kun ei niillä sitä tukiverkostoa ole siellä kotona arjessa. Jos voisin työntää kaksia kärryjä niin varmana ottaisin molemmat matkaan päikkärilenkille, tai saatan kyllä ottaa siltikin vaikka oman reppuun ja toisen vaunuihin että serkku saa hetken hengähtää. Tarjosin uudelle naapurille muutto- ja lapsenhoitoapua tarvittaessa ja sanoin että nakkaa vain tänne leikkimään. Käytän mummoa ja pappaa kaupassa ja vien ne mökille ja kannan saunaan vedet. Otan siskon tänne syömään. J laittelee toisen siskon mopoa. Ollaan oltu auttamassa siellä ja täällä, muuttoapuna, koiravahtina, lapsenvahtina, milloin mitäkin. Välillä pyytämättä ja välillä pyydettynä.
Mutta ootapahan vaan kun me tarttettais apua, voi jestas sentään. Olispa helppo jatkaa tähän että eipä näy auttajia ei, mutta se ei ole totta, ei alkuunkaan. Ongelma on siinä, ettei me jäärät pyydetä. Ei koskaan. No ehkä äärimmäisessä pakkotilanteessa ja silloinkin korvat luimussa ja hyvä ettei anteeksipyydellen.
Miksikö? Jaa. Paha sanoa. En tiedä. Minä en vain pyydä. Ei anna luonto periksi. Niin kauan kun jotenkuten hammasta purren pystyn sinnittelemään niin minähän sinnittelen. En varmasti myönnä kenellekään että väsyttää, sattuu tai ahistaa niin etten oikeasti vain enää selviä. Mulla on mennyt viimeisen kahden viikon aikana eniten energiaa valehtelematta siihen, että pidän kulissit pystyssä. Kuulostaa älyttömältä ja sitähän se onkin, mutta minkä sitä ihminen luonnolleen mahtaa. Kun ei kerta kukaan oo kuollut (eikä syntynyt, heh) niin hätäkö se tässä. Enhän minä ole edes vuodelevossa, joten ihan hyvin voin kaikille sanoa että juuuu arki sujuu ihan hyvin, oon kyllä sairaslomalla mutta ei oo mitään hätää eikä ihmeellistä, jos oisin vaikka toimistotöissä niin voisin ihan hyvin olla (toim. huom. en todellakaan vois). Oon käynyt terveyskeskuksessa ja ihan synnärillä saakka aika monesti enemmän kuin suurin osa lähipiiristäkään tietää. En minä jätä kertomatta siksi, että haluaisin oikeasti pimittää jotakin, vaan siksi, etten halua myöntää että tilanne on tällainen kuin se on. Mullahan on kaikki ihan hyvin.
Eilen sitten tuli sitten eteen sellainen tilanne, että tuon miehen olis pitänyt lähteä mökkiraksahommiin ja meidän jäädä kaksin (+ koirat) kotiin. Paitsi että en todellakaan olis pärjännyt Elliksen ja 2-3 koiran kanssa yksin kotona tähän iltaan, saati huomiseen päivään saakka kun työpäivien reipas kahdeksan tuntia tekee välillä tiukkaa. Mikä on tämän järkimoottoripariskunnan ratkaisu ongelmaan? No mehän lähetään oikealle mökille Elliksen kanssa! Joo! Sinne niin puhelin- ja nettiverkon ulottumattomiin, ilman juoksevaa vettä, sähköä ja autoa, mies kymmenen kilsan päässä raksalla niin ettei puhelin kuulu läheskään joka montussa. Siellä oltais kivasti oltu tämä päivä ja mies olisi tullut illaksi sitten takaisin. Joo. Ei vitsi miten hyvä idea. Mulla oli niin ikäväkin jo mökille. Mitä siellä voi muka sattua, mitä se haittaa että ambulanssin pelkkä tulo sinne kestää helposti melkein pari tuntia jos edes löytävät koko paikkaa, pyh, kyllä me nyt yks päivä pärjätään.
No tuli se (oikea) järki sieltä jossain vaiheessa takaisin, kunhan oli käynyt naapurissa ensin mutkan. Ja sitten sitä ruvettiin arpomaan että mitä tässä nyt oikeasti tehtäisiin. Mies ehdotti että mennään appiukon luo tytön kanssa. No eikä mennä pyyyh sinne toisten vaivoiksi, ei varmana. Mummokin kyseli että kai me mennään sinne ja minä vaan sanoin että eäääh eikä tulla ei tietenkään höpöhöpö. Eikä nyt tädillekään viitti soitella, sehän käy töissäkin. Eikä mun siskoille. Ja äitilläkin on ihan varmasti jotakin vähän tärkeämpääkin tekemistä. Ei varmana soiteta kenellekään, mene sinä vaan, me sinnitellään jotenkin, tule vaikka illaksi sitten kotiin.
Siis oikeasti. Tämä kirjoittaja täällä näin ei ole nukkunut reiluun kahdeksaan (8) viikkoon ainuttakaan yli kolmen tunnin pätkää eikä yli kahdeksaa tuntia yössä. Useimmat yöt on viimeöisen kaltaisia; nukun n. 23-05 ja siinä välissä herään sellaiset 5-8 kertaa. Kyllä, kuuden tunnin aikana. Saatan myös nukkua esim. klo 23-01, valvoa tunnin, nukkua 02-04, valvoa tunnin ja nukkua vielä 05-06. Tai sitten ”nukun” kyllä vaikka sen kahdeksan tuntia, mutta herään helposti kymmenisen kertaa, näen järkyttävän levottomia unia ja osan yöstä leijun jossain ihmeellisessä valveunessa. Tämän nukkumisperseilyn lisäksi mulla sattuu aivan koko ajan, siis jokaikinen vuorokauden sekunti johonkin kohtaan. Yleensä särkee päätä, mutta kyllä tätä vaivaa löytyy vähän joka suunnasta muualtakin. On selkäkipua, hartiajumia, jatkuvaa kuukautiskipujomotusta, supistelua, iskiasta, reisikipua, liitoskipua, ylävatsakipua, hengenahdistusta – sano vaan niin kyllä löytyy. Pyörryttää, huimaa, oksettaa. Paino on noussut ihan järjettömästi, olen niin turvoksissa että housuista jää saumojen kuvat jalkoihin. Mutta koska kaikkien mahdollisten kokeiden mukaan olen viikosta toiseen terveempi kuin koskaan elämässäni, niin eihän mulla mitään hätää tai avuntarvetta voi olla. Ei lääkäreiden eikä minun itseni mielestä. Kyllä tässä nyt vielä vajaa kymmenen viikkoa menee ennen yliaikaiskontrollia, helposti!
Mutta siis ruikuttamisesta takaisin tähän avunpyytämiseen. Eilen siinä itkua vääntäessäni tultiin miehen kanssa molemmat siihen tulokseen, että nyt saa luvan riittää. En jaksa, en vaan jaksa enää perhekahvilassa sanoa että ”juuei tässä mitään hätää, käytiin vaan kun ne epäili raskausmyrkytystä mut ei siellä mitään ollut, kaikki on tosi hyvin meillä molemmilla”. En. Aion ens viikolla sanoa että ”joo aivan järkyttävän paska olo edelleen, mutta kun ei oo mitään niin ei oo, pakko vaan kestää vaikka oireet on ku kouristuspotilaalla, voi vittu että muuten vituttaa”. En jaksa enää sanoa että ”arki sujuu ihan hyvin”, kun ei se suju, ei välillä ollenkaan. En jaksa enää pilkkoa luomuvihanneksia keittoon enkä siivota keittiötä ja pestä vessaa ennenkuin joku tulee pyörähtämään ovella (noku oishan se saattanu käyä vessassa ja kyllä, tarina on tosi). En jaksa enää soitella kenellekään enkä naureskella että joo tullaanpa taas ens viikolla käymään turha reissu, kun se kiristää pantaa valmiiksi jo niin että hyvä kun ei verisuoni puhkea päästä. En jaksa enää olla päivittämättä blogia, koska on vaan taas pelkkää valittamista (mikä nyt sinänsä on tosi ihmeellistä). Enkä tasan tarkkaan aio niellä sitä lääkärin ”kaikki hyvin, tervetuloa uudelleen viikolla 42+”-lausahdusta. Eihän se nyt vaan voi olla totta että mun pitää tämän kanssa kärvistellä vielä sinne saakka. Millähän voimilla sitä esim. synnytetään yli kolmen kuukauden unettomuuden ja jatkuvan kiputilan jälkeen?
No niin. Niinpä sitten tänään otetaan suunnaksi ahku ja äijä, kunhan tuo Elliskin tuolta kömpii aamupalalle. Mies lähti hetki sitten ajelemaan raksaa kohti ja tulee illalla, jos ei mitään ihmeellistä tapahdu. Ja jos ei tule, niin jäädään mummon luo yöksi. Eilen siinä sitäkin vinguin että ei voi mennä niin huonosti että on parempi yhden dementikon ja yhden Alzheimer-potilaan luona kuin kotona, mutta mies kuittasi vinkumisen sanomalla että ne on vaan onnellisia kun mennään sinne sekottaan niiden päiväjärjestys uusiksi. Ja niinhän ne onkin. Ellis olis lähtenyt jo eilen illalla ja hyvä kun suostui menemään nukkumaan, kun kuuli että aamulla pääsee äijän kanssa leikkimään. Tämä on nyt se ensimmäinen, jättimäinen ja toivottavasti vaikein harppaus. Jospa sitten vaikka sais soitettua jollekin että tulisitko siivoamaan. Ja peruttua sen helvetin kirppispöydän (siis voi elämä, minä ihan tosissani ajattelin että voisin aivan ongelmitta seisoskella jossain vitun kirppiksellä monta tuntia ensi viikolla).
Joo. Että sellaista. Mitäkö kuuluu? Ihan paskaa, mutta kyllä tää tästä. Ens viikolla on lääkäri ja toivottavasti silloin saadaan tietää päivämäärä, milloin tämä järjettömyys loppuu. Ja kyllä, tämä on tasan tarkkaan viimeinen vauva. Rakastettu, toivottu, ihana vauva, mutta tämä raskaus ei vaan näköjään sovi kaikille. Kiitos kysymästä; uskoin nyt. Ei ole minusta tähän hommaan. Jos meille vielä joskus pieniä palleroita tulee, niin ollaan perustettu kenneli.