Ja kun rakastaa jotain asiaa täydestä sydämestään, on aika vaikea luopua siitä

Tyhjä pää.

Tai ei, oikeastaan pää on aivan liian täysi. Liikaa isoja ratkaisuja, jotka vaikuttavat vielä viidenkin vuoden päästä. Turhautumista – onko pakko päättää nyt? Entä jos en halua? Entä jos haluan kaiken? Vai haluanko? Ja jos en, niin mitä minä haluan?

Millainen olen? Millainen haluan olla? Voinko tehdä jotain, vai onko parempi jättää tekemättä?

Olen tehnyt isoja, muidenkin arkeen vaikuttavia ratkaisuja. Olen vastaanottanut työpaikan ja jättänyt opinnot 450 kilometrin päähän, olen irtisanoutunut tuosta lottovoittopaikasta, olen keskeyttänyt ammattikorkeakouluopinnot ja hypännyt tyhjän päälle. Olen valinnut kahdesta rakkaimmasta harrastuksesta toisen, olen lähtenyt 2-vuotiaan lapsen äitinä pelaamaan kilpasarjassa lentopalloa, olen ottanut vastuutehtäviä ja luopunut niistä kun jaksamisen rajat ylittyivät kuviteltua aiemmin. Olen viettänyt palkattoman kesäloman vaikka olisin voinut olla töissä. Ja lista vaan jatkuu.

Ei ole siis ensimmäinen kerta, kun pitää päättää. Päättää mitä haluan, miksi haluan, ja haluanko oikeastaan sittenkään. Pitää nähdä missä haluan olla kahden, viiden ja kymmenen vuoden päästä ja pitää keksiä, miten pääsen siihen. Haluanko tehdä sitä mitä teen nyt vai enkö – kaikkea en saa. Enkä edes tiedä haluanko, vaikka tähän saakka olen kuvitellutkin niin.

Olen ollut oikeastaan hemmetin onnekas. Olen saanut harrastaa kahta minulle uskomattoman tärkeää harrastusta päällekäin ja melkoisella intensiteetillä. Pakko on kuitenkin jossain kohtaa myöntää, etten edes minä pysty kaikkeen ja repeydy kolmeen eri paikkaan samaan aikaan. En voi olla pelireissulla ja partioleirillä samana viikonloppuna, enkä voi loputtomiin sumplia treeniaikatauluja kokousten mukaan. En voi olettaa, että minä saan käyttää arki-illoista neljä ja J yhden ja viikonloppusuunnitelmat tehdään minun kalenteriini. En vain voi.

Ja vaikka voisinkin, niin – uskallanko edes myöntää tätä! – minua alkaa vähän väsyttää. Ei koko ajan, eikä vielä kovin paljon, varsinkaan kun ottaa huomioon tämän tekemisen määrän. Mutta joskus mietin eteisessä, että miksi minä lähden sinne minne lähden. Mikä saa minut poistumaan kotoa, vaikka sen pitäisi olla se paras paikka olla. Mietin, että jaksaisinko panostaa tähän kodinhoitoon edes vähän enemmän, jos viettäisin täällä oikeasti aikaa pelkän iltakoomailun ja nukkumisen sijaan. Mietin, olisiko aika ihanaa tulla joku arki-ilta kotiin ja vain olla, siis oikeasti vain olla eikä koko ajan suhata jonnekin, miettiä jotakin, soittaa jollekin, hoitaa jotain juoksevaa asiaa tai vähintäänkin siivota kun kerrankin on kotona.

Mutta, sitten tulee se mutta. Mistä minä luopuisin? Miten minä voin ikinä arvottaa tekemisiäni? Miten voi sanoa että kiitos hei, kun tietää jättävänsä jälkeensä ihan järjettömän kokoisen aukon? Työnnä sormi veteen ja jos siihen jää reikä, olet korvaamaton, niin sanoi joku joskus. Mutta tiedättekö, ei se mene niin. Kun tietää osaavansa jonkun asian ihan tosi tosi hyvin, on vaikea sanoa ei, puhumattakaan siitä, että sanoisi hei hei.

Ja kun rakastaa jotain asiaa täydestä sydämestään, on aika vaikea luopua siitä. Vielä vaikeampaa on myöntää, ettei ehkä rakastakaan. Varsinkaan, kun on rakastanut yli puolet elämästään.