Juoksuoivallus

Kävin eilen juoksemassa. Edellisestä kerrasta oli HeiaHeian mukaan vierähtänyt kunnioitettavat 7 viikkoa (jos siis keskiviikon erittäin epäonnistunutta vajaan kahden kilometrin räpimistä ei lasketa). Ja olihan se ihan perseestä, taas kerran. En tykkää juoksusta yh-tään enkä vaan… noku en vaan tykkää. Jotenki se on niin kuivaa ja tylsää ja huonoa. Eikä sen nyt pitäis kunnostakaan olla kiinni, koska ei se mun juoksu”vauhti” tosiaankaan mikään hurja ole, sellaista 8-9km/h hölköttelen menemään ja lenkkien pituus on pääsääntöisesti 5-6 kilometriä, joskus harvakseltaan vähän pidempiä. Lenkin aikana eikä sen jälkeen ole sellainen olo että tekisin kuolemaa, voin ihan hyvin puhua samalla kun juoksen. Lenkillä teen spurtteja ja loikkia, että ei se nyt ole edes sillälailla pitkäveteistä ja tylsää. Mutta kun en vaan tykkää niin en tykkää. Niin ja on hyvät kamppeet ja kengät ja blaablaa, ei ole niistäkään kiinni. Ei auta musiikki, ei auta kaiken muun ajatteleminen, ei auta koira, ei auta mikään.

Koen säännöllisesti huonoa omatuntoa siitä, etten juokse useammin/kovempaa/pidempiä matkoja. Olen jotenkin saanut iskostettua päähäni, että minun pitäisi jaksaa juosta kymmenen kilometriä ja mielellään suunnilleen tunnissa. Ja että minun pitäisi juosta vähintään kahdesti viikossa ja tietty sellaista kohtuuhyvää vauhtiakin. Ja joo, minulla on ihan kammottava tapa vertailla itseäni muihin. Jos joku kaveri juoksee kovempaa/pidemmän matkan kuin minä, sätin itseäni siitä että olen päästänyt itseni valumaan niin rapakuntoon. Tosi tervettä, täytyy kyllä myöntää. En myöskään voisi ikinä, koskaan, milloinkaan kuvitella lähteväni jonkun toisen kanssa juoksemaan, koska häpeän jo valmiiksi sitä, etten jaksa juosta yhtä kovaa tai pitkälle kuin suunnilleen kuka tahansa muu ihminen. Huoh.

Niin ja miksi minä sitten juoksen, kun se kerran on niin yksiselitteisen vastenmielistä? No koska peruskunto ja kestävyys. Molemmat ovat melkoisen suuressa roolissa lentopallokentällä ja juoksu nyt on vaan yksi parhaista, ellei jopa paras väline molempien kohottamiseen ja ylläpitämiseen. Kun juoksen, jaksan pelata kovalla sykkeellä 3 tuntia putkeen tehojen kärsimättä. Jos en juoksisi, hengästyminen ja maitohapot söisivät melkoisesti pelitehoja. Siinäpä se suurin ja käytännössä ainoa syy on.

Eilen kuitenkin sain lenkillä melkoisen ahaa-elämyksen. Yhtäkkiä, kesken lenkin, koiran kakkaillessa ymmärsin, että eihän minun ole pakko tämän kovemmalla insentiteetillä tätä tehdä. Peruskuntolenkki kun tarkoittaa juuri sitä miltä kuulostaakin – matalalla sykkeellä, hiljaisella vauhdilla juostu 5-8 kilometrin juoksulenkki. Ei minun tarvitse juosta tämän kovempaa eikä useammin, tämä tahti riittää. Ainahan voi olla nopeampi, kestävämpi ja paremmassa kunnossa, mutta se, onko se varsinaisesti tarpeen, on sitten eri juttu. Vertailen itseäni liian usein sellaisiin, joille juoksu on jopa ainoa tai ainakin yksi päälajeista. Minulle juoksu on vain välttämätön paha, jonka hyödyt näkyvät pelikentällä. Minun ei tarvitse asettaa itselleni juoksutavoitteita, koska pääasia on, että teen aerobista, peruskuntoa ylläpitävää treeniä, ei se, että jaksan juosta saman matkan yhtä lujaa kuin joku joka ei sitten muuta teekään. Treenini pääpaino tulee jatkossakin olemaan lajissa ja puntissa, ei koskaan siinä, että tähtäisin puolimaratonille. (Ugh, miten kukaan viitsii juosta kahta tuntia!? Kammottava ajatus…)

Että jee jee vaan. Aika vapauttavaa.

Olipa järkevä postaus taas. 😀 Mutta noh, kirjoittelinpa kuitenkin. Tänään ohjelmassa on siivousta, koirien lenkitystä kävellen, partiohommia ja salia. Jeejee.