Menipä taas niinku elokuvissa

Hohhoojaajaa. Tämän päivän alkuperäinen suunnitelma oli käväistä nopeasti töiden jälkeen kotona, ruokkia koirat ja lähteä porukalla viimeistään neljän aikoihin ajelemaan kohti Meri-Lappia ja ihania kummitätiä ja veli-ihmistä. Tarkoitus oli viettää laatuaikaa edellämainittujen tyyppien kanssa sekä shoppailla sydäntemme kyllyydestä (lue: olisin tehnyt muutaman täsmäiskun urheilukauppoihin ja J olisi syönyt). Ensimmäinen osa toki kaatui jo siinä vaiheessa, kun Elliksen nenä vaan valui valumistaan eikä töihin ollut asiaa, mutta päätimme kuitenkin lähteä reissuun J:n työpäivän jälkeen. Sovimme, että me odotetaan valmiina kotona kolmelta ja lähdetään, mikäli Elliksen vointi sen vaan sallii. Sallihan se, mutta sitten J jäi ylitöihin. Tunniksi. Toiseksi. Kolmanneksi. Eikä sitten lähdetty, eihän siinä mitään järkeä olisi lähteä ajamaan reilua 400 kilometriä seitsemän jälkeen illalla… huoh. No, siinä sitten pohdittiin että lähdetäänkö ollenkaan tuonne asti vai käydäänkö vaan sillä shoppailureissulla ”lähikaupungissa” 300 kilometrin päässä. Ja niinhän me tehdään. Blaaaah. Tokihan nähdään Sarin kanssa seuraavan kerran heti juhannuksena joten mikäs siinä sitten.

Siitähän sitten sain sellaisen megaluokan ärsytyksen että päätin vähän vielä aikani kuluksi tingata en-yhtään-mistään J:n kanssa. Hienon mielialan kruunasi vielä tämä:

Kyllä, se on kirjoneulelapanen. Josta rakas kaksivuotiaani on kiskaissut puikot irti ja tunkenut ne sohvan sisälle. Enpä muista milloin viimeksi olisin ajatellut näin lämpimiä ajatuksia lapsukaisestani…

No, puikot löytyi, neule pelastui eikä tämä parisuhdekaan ole tuhoontuomittu (siis kumpikaan, ei Sarin eikä J:n kanssa :D). Ja hei, huomenna shoppailemaan pitkästä aikaa ihan rauhassa ilman mitään hölmöjä ”tunti aikaa ja siihen sisältyy kahvitauko”-aikarajoja. Jee!