Monikulttuurisuudesta

Hei kaikki,

tässä on teille kuva monikulttuurisesta lapsesta, suomalaisen isänsä sylissä.

Tämä lapsi on kaksikielinen ja kasvaa kahteen eri kulttuuriin. Hänen äitinsä (minut, toim. huom.) on kasvatettu kahteen eri kulttuuriin. Hänen äitinsä äiti puolestaan kasvoi perheessä, jonka äiti oli (on) vahvasti ortodoksinen, juuret Karjalassa, koti pakotettuna jossain muualla. Äitinsä isä taas ei puhu oikeaa äidinkieltään, koska hänen isänsä oli suomalaisen koululaitoksen puolesta saatu uskomaan, että saamenkielet ja saamelaisuus on jotain likaista, väärää, metsäläistä, junttia, kun taas suomalaisuus on avain onneen ja oikeastaan ainoa hyväksyttävä tapa olla olemassa Suomessa. Tämän lapsen saamelaisen papan äiti kuoli luullen, että suvun saamenkielen taito oli kuollut, kadonnut, eikä hän kuullut lastenlastensa eikä näiden lasten puhuvan äidinkieltään. Tämän lapsen saamelaisen papan vaimo on nähnyt tummien hahmojen liikkuvan metsässä, juossut kotiinsa piiloon ja kuullut muutaman päivän päästä, kuinka naapurikylä oli tuhottu. Tämän lapsen vanhempien isovanhemmissa on veteraaneja ja ainakin isän puolen suvussa myös rintamalle kaatuneita ja kadonneita.

Siinäpä meidän perheen etninen soppa. Tiivistettynä lapseni suonissa virtaa niin saamelaista, suomalaista kuin venäläistäkin verta. Ja jos nyt vielä vähän sekoittaa pakkaa, niin hän on myös vähemmistön vähemmistön sisällä asuvaa pientä vähemmistöä eli inarinsaamelainen, joka käyttää Utsjoen mallista lapinpukua.

Monikulttuurisuus ei ole painajaista, eikä se ole pelkästään maahanmuuttoa tai pakolaisuutta. Monikulttuurisuus ei ole vain islamilaisuutta, juutalaisuutta tai tummaa ihonväriä. Se ei ole rikollisuustilastoja, ei ennakkoluuloja, ei turvapaikkojen hakua tai lähiöitä.

Monikulttuurisuus on myös ihan tavallista, tavallisten ihmisten elämää. Se on sitä, että perheessä käytetään kahta kieltä sekaisin ja lapsi opetetaan perkaamaan raakaa kalaa ja syömään kuivalihaa. Se on sitä, että metsässä liikutaan sitä suuresti kunnioittaen, vaikka samalla kerätään talteen se mitä itse tarvitaan. Se on sitä, että perheeseen kuuluu muitakin kuin äiti, isi ja lapset ja sitä, että raa’alle ja kypsälle hillalle on omat sanansa. Se on sitä, että lapsi pukeutuu juhlissa siihen kauneimpaan juhlapukuun mitä on, ja sitä, että joulupöydässä on vierekkäin poronpaisti ja kinkku. Se on sitä, että kaupasta ostetaan ruisleipää, kotimaisia vihanneksia, tortillalättyjä, fetajuustoa ja kotona ne tortillat täytetään itsekaadetun hirven jauhelihalla.

Minua ei varsinaisesti pelota, ei itseni, lapseni eikä romanien, maahanmuuttajien eikä suomenruotsalaisten puolesta. Mutta kieltämättä olen tyytyväinen, että tämäkin paskamyrsky syntyi nyt, kun se on helppo piilottaa lapselta. Ja papalta, joka on tuon saman yksi kansa, yksi kieli-paskan kuullut ja kokenut jo kerran ja seisonut koululuokan nurkassa häpeämässä äidinkielensä vuoksi.