Olipa kerran parisuhde
Yhdessä suosikkiohjelmistani eli Marja Hintikka Livessä puhuttiin eilen eroamisesta. No, siitä en tiedä juuri mitään, mutta parisuhteesta vähän enemmän.
Me ollaan oltu tuon toisen kanssa nyt yhdeksän vuotta yhdessä. Ehkä tämä nyt alkaa sitten olla jo pitkä parisuhde, ainakin pidempi kuin aika moni olisi lukiossa meille povannut. Yhdeksään vuoteen on mahtunut tietysti monenlaista, mutta aika tasaisesti ollaan oltu kuitenkin koko ajan sitä mieltä, että yhdessä tässä nyt sitten ollaan eikä ero ole ollut realistinen vaihtoehto koskaan. Mutta siis se lause, mikä innosti kirjoittamaan: ”kyllähän se parisuhde meinaa hukkua vaipparoskiksen hajuun”. Meillä se kyllä ihan rehellisesti hukkuu eikä vain meinaa.
Meillä on kaksi lasta, kolme koiraa ja kahdenkeskistä aikaa jotakuinkin nollasta nollaan minuuttia viikossa. Kuukausitasolla minuutteja voi kertyä jonkin verran, vuosittain päästään puhumaan jo tunneista. Toki meillä tytöt menevät yleensä suht. aikaisin ja kiltisti nukkumaan (puoli yhdeksältä molemmat aivan viimeistään nukkuvat, Saurus usein – kuten tänään – jo ennen puolta kahdeksaa), joten iltaisin aikaa periaatteessa on. Käytännössähän nuo illat valuvat urheiluun, auto- ja kelkkaremontteihin, kotitöihin ja ruutujen tuijotteluun eikä niitä nyt miksikään romanttisiksi illanvietoiksi voi kutsua kuin korkeintaan hauskana vitsinä.
Nämä kuvat ovat edellisiltä ”treffeiltä”, eli reilun parin tunnin kalastusreissulta elokuun lopusta. Kaksi kuukautta on siis jälleen kerran kulunut siitä, kun olemme edellisen kerran olleet kaksin. Ja nyt siis puhumme kahden tunnin luksuslomasta, joita on viimeiseen vuoteen mahtunut yhden käden sormilla laskettava määrä. Yön yli olemme olleet viimeksi kaksin yli vuosi sitten, useamman päivän puolestaan viisi vuotta ja kaksitoista päivää sitten. Aika hurjaltahan tuo kuulostaa kun sen sanoo ääneen, mutta näin se tosiaan on.
Valitanko? No, ehkä vähän. Kyllähän se tekisi aika hyvää olla edes se yksi yö oikeasti kahdestaan, ja mielellään vielä jossain muualla kuin kotona, jottei sekin harvinaisuus valuisi sitten koiranpaskojen keräilyyn häkistä (esimerkki oikeasta elämästä, ajalta ennen Saurusta. Samana iltana nukahdin sohvalle kahdeksalta. Ah niin romanttista!). Oikeasti kuunnella mitä toisella on sanottavaa eikä vain nyökkäillä samalla kun kuorii perunoita. Ja no, olla vain kaksin, olla toiselle jotain muutakin kuin työpari. Syödä ilman kaatunutta maitolasia, nukkua sängyssä ihan kaksin (nykytilanteessahan meitä on parhaimmillaan me, tytöt ja koira), jutella ilman että joku kertoo kaikki maailman tärkeimmät asiat ensin.
Aina sillointällöin törmää blogeihin, artikkeleihin tai ihan vaan arkielämän keskusteluihin, joissa kerrotaan kuinka säännöllinen parisuhdeaika on välttämätöntä, ja kuinka ”me oltais jo erottu jos ei vuosittain päästäisi pitkälle viikonlopulle kaksin”. Nuo kommentit tuntuu vähän kuin joku läimisi märällä tiskirätillä poskille. Meillä ei tuollaista pitkää viikonloppua ole ollut kertaakaan Elliksen syntymän jälkeen, eikä säännöllisyys ole todellakaan se paras adjektiivi kuvaamaan meidän parisuhdeaikaamme. Silti tässä nyt yhdessä porskutetaan, edelleen.
No, mites se parisuhde sitten voi? Niin. Jos ihan rehellisesti vastaan, niin eipä tässä ole sellaisia ollut aikaa tai resursseja miettiä. Kyllä me pussataan, halataan, kysytään että mites päivä meni, hipsutellaan ohimennessä ja makuuhuone-elämäkin voi aivan hyvin lapsiperheolosuhteet huomioonottaen. Että ei sinällään mitään valittamista. Toisaalta ärsytykset purkautuvat epäreiluina syytöksinä, nälvimisenä, nalkuttamisena, turhina riitoina ja jankuttamisena, kun ei ole aikaa kunnolla puhua mistään. Ja vaikka miten meneekin ihan hyvin, niin olishan se tosiaan aika kivaa välillä olla kahdestaan.
Itse me ollaan toki lapsemme tehty ja näin nuorena. Ihan itse ollaan päätetty luopua kahdenkeskisestä arjesta aika pian ja ihan itse päätettiin tehdä vielä toinenkin, vaikka ensimmäisen sai yksin helposti hoitoon ja aikaa itselle ja toisille alkoi olla jo tosi hyvin. Ja ihan itse otettiin koira, toinen ja kolmas, vaikka tiedettiin tasan tarkkaan mitä se tarkoittaa reissaamisen kannalta. Että aivan itse ollaan tämäkin kuoppa kaivettu. Onhan meillä aikaa sitten kun tytöt kasvaa, eikä tarvitse odottaa edes eläkkeelle. Mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei hetkittäin pelota että mitä meillä silloin on. Entä jos meillä ei olekaan mitään muuta kuin teinisuhteen hiiltyneet rauniot? Entä jos en enää tunne sitä miestä jonka vierestä aamuisin herään? Entä jos se mies tajuaa mihin se on elämänsä hukannut, kun on oikeasti aikaa katsoa sängyn toiselle puolelle? Entä jos jäljellä on lasten lähdettyä vain painostava hiljaisuus eikä mitään sanotttavaa?
Mutta tätä tämä nyt on. Arkea, jossa pyörii työt, päivähoidot, fysioterapiat, neuvolat, molempien omat harrastukset, koirat, loputtomat siivouspäivät, pyykkivuoret, jauhelihakastikkeet ja iltakylvyt. Tytöille on vähän hoitajia ja ne vähät ovat itse töissä ja koulussa, vähän arkoja hoitamaan molempia yhtäaikaa ja ylipäätään niin omissa elämissään kiinni, että on todella vaikeaa pyytää apua, varsinkaan kun alla on muutama ei. Jokainen sorinyteipysty nostaa kynnystä kysyä seuraavan kerran – emme todellakaan halua, että kukaan luulee meidän pitävän itseään lapsenhoitoautomaattina emmekä halua olla riesana. Ehkä tässä on siis omaakin vikaa, ehkä vika ei ole kenessäkään, ja syyttely nyt ainakin on turhaa. Sen sijaan luotamme siihen että rakkaus kantaa, siirrämme kuivausrummullisen (no okei, kolme rummullista) pyykkiä sohvan toiseen päähän ja katsomme vierekkäin Eränkävijöitä. Minua ei kiinnosta paskaakaan, mutta voin neuloa sukkaa ja olla lähellä. Kauaskaan ei pääse kun pyykit valtaa loppusohvan.