Mummolaviikonlopun jälkeisenä maanantaina
Nousin eilen Elliksen kanssa aamupuurolle. Ellis nukkui koko viikonlopun jostain syystä aika huonosti, tai nukkui kyllä ihan hyvin kunhan ensin nukahti pari tuntia myöhemmin kuin normaalisti, ja heräsi sitten tuntia aiemmin. Kolme tuntia liian lyhyet unet siis, ja kyllä muuten tuntuu kun päikkärit on neidin mielestä vauvoille (paitsi autopäikkärit, niille kun ei vaan mahda urheinkaan uhmaikäinen yhtään mitään). Mummo oli jo noussut, tietysti, keittänyt yhdet kahvitkin. Saimme riisipuuroa ja hillasoppaa. Mummo hyppäsi pyörän selkään ja lähti jängälle, mies tuli alakertaan. Siinä sitten istuttiin aamukahvilla ja mietittiin, että voi kun saataisiin olla samanlaisia. Täyttää kuukauden päästä yhdeksänkymmentä ja lähteä pyörällä hillajängälle.
Viikko sitten oltiin juuri palattu toiselta mökiltä. Sielläkin saatiin valmista aamukahvia ja riisipuuroa. Mutta siellä mummo ei muista, että mies ei tarvitse aamukahviin maitoa. Papan käsi tärisee niin että keittoa on vaikea ottaa ja kahvia juoda yhdellä kädellä. Siellä mummo verhoaa kipunsa ”ei me viittitä näin rumalla ilmalla lähtiä”-selityksiin ja pappa muistaa että laittoi avaimen kyllä naulaan, mutta mihin naulaan, se on sitten toinen juttu.
Niin rakkaita, kaikki kolme. Niin vanhoja, hauraita ja rakkaita. Jokainen lähtö voi olla se viimeinen, tai sitten niitä voi tulla sata lisää. Koskaan ei tiedä. Voin aloittaa synttärilahjan neulomisen, mutten oikeasti voi tietää, tuleeko niitä synttäreitä enää. Ensi joulu voi olla se, jota muistellaan viimeisenä jouluna, tai sitten vuoden päästä sanotaan taas että ei kun me mennään mummolaan, kun sitä ei ehkä ensi vuonna enää ole.
En ole katunut lapsia koskaan enkä vaihtaisi tätä 24-vuotiaan (voin sanoa näin vielä pari viikkoa nih) arkea yhtään mihinkään, vaikka se jonkin verran keskivertoparikymppisten arjesta eroaakin. Mummon kanssa aamupuurolla olen kuitenkin erityisen kiitollinen siitä, että oma lapseni saa tutustua minun isovanhempiini. Ja että hänellä on vielä mahdollisuus jopa muistaa se ahku ja Kittilän mummo hyvävointisena. Muistaa, että ahkun ja mummon riisipuuro oli kaikista parasta (salaisuuskin selvisi kaikkien näiden vuosien jälkeen; voi ja kuohukerma :D) ja että mummolla oli soututuoli jossa yhdessä soudettiin. Muistaa pappa ja papan varoitukset koskesta, muistaa ahkun loputon suklaavarasto.
Rakkautta, rakkautta vain. Kunpa vain olisi vielä hetken.
Eba ja mummo pääsiäisenä 2014.
