Liikunta raskausaikana, siinäpä kohtuullisen monta kertaa viime maaliskuussa eri muodoissa googlaamani sanapari. Mikä on turvallista, mikä ei, mikä on järkevää, mikä ei, onko jotain kiellettyä ja jos on niin mihin kielto perustuu? Ainakin noihin kysymyksiin halusin vastauksia, koska ennen raskautta (ja ylikuntoa) treenasin paljon. Jonkinlainen aavistus oli myös siitä, ettei vapaat ja isohkot painot, lentopallo tai hyppytreenit välttämättä olisi niitä ihanteellisimpia liikuntamuotoja raskausaikana. Kuvittelin silti optimistina, että pystyisin pelailemaan jonnekin rv10 tienoille saakka ja ettei nyt salillakaan tarvitsisi mitään muutoksia tehdä mihinkään ennenkuin vasta puolivälin paikkeilla. Vähänpä tiesin.
Kävipä sitten niin, että varsin mainiosta peruskunnosta huolimatta raskausaikana liikkuminen osoittautui alusta alkaen melko haastavaksi. Ensin kiusasi pari flunssaa, mutta niistä toivuttuani palasin salille ja palloilemaan intoa puhkuen. No, palloilin tasan kerran ja salilla kävin vähän enemmän, ehkä viidesti. Lähestulkoon kaikki tutut liikkeet ihan paria yläkroppaliikettä lukuunottamatta tuntuivat epämukavilta tai tekivät suoranaisesti kipeää, joten olin aivan pihalla. Hyppimiset jouduin jättämään jo joskus rv8-9 aikaan kokonaan, siis todella, todella aikaisin verrattuna siihen, että moni hyppelee googlailun perusteella vielä puolivälissä raskautta. Viimeiset hölkkäilyt hölkkäsin suunnilleen samoihin aikoihin, vaikka moni juoksee vielä hyvinkin rv30 aikoihin.
Siispä olen siirtynyt kävelyyn ja satunnaiseen kotijumppaan. Kummatkin lähinnä vituttaa. Kävely on ihan joo jees ulkoilua, mutta kotijumpasta en keksi mitään hyvää sanottavaa. En pysty tekemään oikein mitään mitä osaisin, joten joudun turvautumaan netin tarjontaan. Youtubesta löytyy kyllä paljonkin materiaalia hakusanoilla ”pregnancy workout” ja niillä olen sitten pärjäillyt. Ihan kivoja sinänsä, ei siinä mitään, mutta ai vitsi että muuten syö miestä käyttää jotain 4kg käsipainoja kun vielä tammikuussa kyykkäili sellaiset 65-70 kiloa rautaa niskassa… tai tehdä ”maastavetoa” samaisilla ”painoilla”, tai ylipäätään tehdä mitään mitä sanotaan ”jumpaksi”, koska en minä ole mikään jumppaaja. Minä haluan kolistella levypainoja, hyppiä boksille ja pyöräillä pitkiä lenkkejä, en käveleskellä ja jumppailla kotona.
Ja tämä kaikkihan olisi ihan hyväksyttävissä, ellen olisi mennyt googlailemaan noita raskausajan liikuntoja ja lueskelemaan erinäisiä blogipostauksia ja kolumneja ja ties mitä aiheesta. Joka paikassa kun toitotetaan, että aktiiviliikkujat pystyvät yleensä jatkamaan liikuntaa aivan normaalisti ja että hyvä peruskunto ehkäisee raskausajan vaivoja ja helpottaa liikkumista, niin kyllä vaan on tällä naisella mieli maassa. Eipä siinä kuulkaa auta mitkään tottumiset kun kroppa päättää että nyt ei pysty; silloin ei vain pysty, ei, vaikka kuinka olisi hyppinyt satoja, tuhansia kertoja talven aikana monta kertaa viikossa. Vaikka kuinka olisi kunnossa, vaikka kuinka olisi tottunut kovaan treeniin, niin ei se vain mene niin että minäpä nyt päätän lähteä liikkumaan, minusta ei ainakaan tule sohvalla makaavaa valasta, ei raskaus ole mikään syy liikkumattomuudelle ja mitä näitä nyt on.
Tämä itseinhon määrä aiheeseen liittyen on ollut aivan uskomatonta, jopa minun mittakaavallani ja minä sentään olen kärsinyt melkoisista itsetunto-ongelmista vielä ihan aikuisiälläkin. Olen lukuisia kertoja itkenyt ja miettinyt, mikä ihme minussa on vialla kun en vain pysty liikkumaan normaalisti. Itkenyt ja miettinyt, miksi kaikki muut maailman odottajat ovat kauniita, hehkeitä ja vain ihanasti vatsan kohdalta pyöristyneitä ja minä olen paisunut kuin pullataikina ja näytän ihan hirveältä. Olen itkenyt miehelle, etten voi lähteä kesälomareissulle koska olen niin järkyttävä valas enkä halua että kaikki huomaavat sen. Olen salaa ottanut miehen puhelimen ja poistanut sieltä jokaikisen minusta otetun kuvan, olen vaihtanut vaatteet neljä kertaa ennen appiukon luokse lähtemistä, olen itkenyt sovituskopissa, olen itkenyt illalla nettikauppoja selaillessa, olen itkenyt kun siivoamisen jälkeen supistelee enkä taaskaan uskalla lähteä sen takia lenkille, olen toivonut kauppaan lähtiessä etten vain törmäisi lentopallokavereihin kun oma ulkomuoto hävettää ja oksettaa, olen itkenyt kun en voi tehdä kahvakuulaheilautusta vaikka luin netistä että se on ihan hyvä liike raskaanaolevallekin, olen itkenyt omaa yleistä paskuuttani kun vingun vain omasta liikunnasta ja kolotuksista kun vauva kuitenkin on terve ja voi hyvin.
Ja kaikki tämä vain siksi, etten ole onnistunut löytämään kuin yhden ainoan blogin, jossa entinen aktiiviliikkuja on oikeasti joutunut jättämään urheilun raskausaikana. On helvetin helppoa sanoa että sun pitää vaan nyt hyväksyä toi, ei se ole sun vika, jos itse pystyy liikkumaan normaalisti eikä ymmärrä miltä tuntuu lukea jälleen kerran äidistä, joka kävi punttisalilla päivää ennen synnytystä. On aivan järkyttävän vaikeaa hyväksyä, ettei voi eikä pysty, jos on tottunut siihen että voi ja pystyy. Treeni on ollut mulle pään tyhjentämistä, omaa aikaa, rentoutumista, kaikkea sitä, ja nyt kun se on poissa, sen puute vaikuttaa myös mielialaan. Kun ei ole mitään muuta mihin paeta arkea ja kotia säännöllisesti, hermot on kireällä jatkuvasti. Mua on ärsyttänyt jopa mies, joka voisi juosta, hyppiä, pelata jalkapalloa ja käydä punttisalilla, mutta joka ei silti tee noista mitään. Eipä se ole ennenkään tehnyt, mutta nyt se on yksinomaan raivostuttavaa, kun itse haluaisi niin lujasti eikä vain voi. Enkä edes aloita siitä miten monta kertaa olen miehelle itkenyt ja pyytänyt anteeksi että tämä on taas tätä, enkä taaskaan ole sellainen odottaja kuin mielikuvissani tällä kertaa olin. Olinhan hyvässä kunnossa, liikuin paljon, söin terveellisesti – mikä muka voisi mennä pieleen? Miten muka voisi olla mahdollista, että joutuisin jälleen kerran nöyrtymään kaikenmaailman kolotusten ja supistusten ja tulehdusten ja ties minkä paskan edessä, olimmehan varmoja että viimeksi se johtui vain huonosta fyysisestä kunnostani? Tällä ja ties millä muilla lausahduksilla vakuuttelimme toinen toisiamme siitä, että tämä raskaus on ihan varmasti helpompi kuin ensimmäinen. No joopajoo. Joo, en ole oksennellut ja joo, selkäkipu on ollut paljon siedettävämpää, mutta toisaalta paino on noussut paljon nopeammin ja tulehduskierre, supistelut ja liitoskivut alkoivat komeat 10 viikkoa aiemmin kuin viimeksi. Näin, vaikka peruskuntoni ja rasvaprosenttini ja yleinen aktiivisuustasoni (toimistotyö+vähäinen liikunta vs. kohtuufyysinen työ+kilpaurheilu) ja kaikki muukin oli aivan eri planeetalla edelliseen kierrokseen verraten.
Ja tosiaan, tässä sitä ollaan – viimeksi oon tehnyt mitään liikunnaksi laskettavaa viime viikon tiistaina, sen jälkeen on mennyt pari päivää kevyestä lihaskuntojumpasta toipuessa ja loput päivät neuvolaterkan komennuksesta lepäillessä ja rentoillessa. Huomenaamulla pääsen taas kerran lääkärille ja sitten taas luultavasti kuulen, kuinka mun pitää ottaa rennosti ja levätä ja liikkua vain kivun sallimissa rajoissa. Niin, sitten pitää valita käynkö muutaman kilometrin kävelylenkillä vai yritänkö pitää tätä huushollia edes jossain kuosissa. Töihinpaluu on asia, josta tässä taloudessa ei puhuta ennen huomisaamua ja lääkäriä, koska en edes halua ajatella sitä puhelua jonka melko varmasti joudun vielä jossain vaiheessa soittamaan ennenkuin on ihan ihan pakko.
Että näin. Että jos nyt siellä on joku, jolla vituttaa kun joutui taas jättämään lenkin väliin – älä välitä. Tämä loppuu joskus, vauvat syntyy ja mekin päästään taas liikkumaan. Et ole maailman ainoa sohvalla makaava ryhävalas, minä olen se toinen.
Kuvat tämän raskauden ainoalta tunturireissulta. Silloinkin puuskututti, irvistytti ja sattui, mutta kun ei vaan kehdannut olla kiikkumattakaan kun ei oltu miehen kanssa kaksin. Huipulle päästyä teki mieli purskahtaa itkuun. Mutta niin sitä vaan väännettiin kuivakkaa ”huomaa kyllä kellä on isoin maha, punasin naama ja huonoin kunto”-läppää ja samalla teki mieli lentää sen tuulen mukana alas kun hävetti niin jäätävästi.
