Kävin eilen hiihtämässä, ensimmäistä kertaa tarkalleen ottaen 7 tai ehkä 6,5 vuoteen. Muistikuvani hiihdosta oli suurinpiirtein tämä: ahdistavaa shaibaa, liian pienet monot/mummon nolot monot (molemmat 14-vuotiaalle yhtä pahat), liukastelevat sukset, ahdistava kuumuus/kylmyys ja pakkopakkopakko keretä hiihtää vähintään Jänkkävaaraan ja takaisin että saa edes kasin. Ehtihän sen itse hiihdon vaan kun sitten piti ehtiä takaisin kouluun ja siistimään itsensä johonkin kuosiin loppupäiväksi. Uuuuuggghh. Se oli kammottavaa. Muuten koululiikunta alkoi olla lukiossa jo ihan kivaa, mutta se hiihto, hyääää ei ei ei ja vielä kerran ei.
No, eilinen totuus oli sitten se, että sukset lipsui ja pääsin etenemään maksimissaan kävelyvauhtia – ja sitäkin hitaammin heti, jos oli suksea pidempi ylämäki edessä. Ainoa tekniikka, millä pääsin jotenkuten fiksusti eteenpäin, oli tasatyönnöt ja noh, veikatkaapa jaksoinko koko 6,5 kilometrin lenkin työnnellä menemään. No en tietenkään jaksanut, joten kävelin sitten. Lisäksi oli aivan järkyttävän kylmä, huomasin noin 3 kilometrin kohdalla että mulla oli sauvat väärin kädessä (……..) ja kruunuksi vielä huomasin, ettei mies ihan turhaan kehottanut hiihtämään lenkkiä toisinpäin kuin aioin. Lenkin loppupäässä oli nimittäin aika saakelin korkea eikä edes kovin suora mäki, jonka siis normioloissa voi kiikkua, mutta joka minun piti nyt laskea alas. Nurinhan siinä mutkassa mentiin niin että pölinä kävi. Onneksi ei käynyt sen pahemmin, vaikka kaatuessa ehdin jo miettiä että nyt kun venäytän polveni uudestaan niin siinä ei ihan pari kirosanaa enää riitäkään…
Pääsin lopulta kotiin enkä kyennyt mitään muuta kuin aikuismaisesti ruveta itkemään. Itkemään, voi kyllä. Vaikkei se minun vika edes ollut, niin tuntui kyllä todella paskalta. Mulle naureskeltiin suksien ostoa ennen ja vielä sen jälkeenkin, että hahhahhahhhhaaaa sinäkö muka rupeaisit hiihtämään, joo niin vissiin hekoheko ja että muistathan sitte että niillä suksilla pittää sitten hiihtääkin eikä se riitä että ne on hienot hekohekoheko. Siihen kun lisätään vielä se, ettei kukaan oikeasti vieläkään lähipiiristä miestä lukuunottamatta vissiin tajua kuinka paljon oikeasti treenaan, niin voi jestas mitä ennakkoluuloisia kommentteja tässä on saatukaan. Sitten kun lähden kapinaa puhkuen lenkille ja siinä käy noin, niin ai että.
Mies ja paikalle sattunut iskä vissiin tajusi aika nopeasti hetken naureskeltuaan että nyt ei Niinalla kyllä naurata pätkääkään ja siinä rupesivat sitten oikein yhdessä tutkimaan voiteita. Iskä parahti ensimmäisenä että tämä sinun pitovoidehan riittää vain -7 asteeseen (ulkona oli -12), että onko se nyt kumma jos lipsuu häh. Mies mutisi vieressä jotain samaan suuntaan, hiplasi suksien pohjia, jutteli iskän kanssa ja lopulta komensi minut vaihtaan vaatteita ja päätti voidella seuraavan kerran itse.
Tänään pitäisi siis pikaisen työpyrähdyksen ja kuntosalikortin uusimisen jälkeen käydä ostamassa toinen pitovoide. Totta niitä nyt on kovemmillekin pakkasille? En minä tiedä! No, sitä kuitenkin menen hakemaan. Ja samalla laitan hakuun uuden hiihtotakin, mutta se on sitten toinen juttu että milloin budjettiin sopiva osuu kohdalle. Stadiumissa olis tietty ollut hiihtopuku alennuksessa mutta eihän siellä mitään kokoja enää ollut, blaahblaahblaah ja vielä kerran blaah. Saattaahan tuolla kylän urheilukaupassakin joku alennus olla…
Joo, sellainen oli siis tämän rouvan ensimmäinen aikuisiän hiihtoreissu. Olis se voinut varmaan kamalampaakin olla, vaikken kyllä heti keksi että miten. Ehkä jos olisin tosiaan venäyttänyt tuon polven siinä kaatuessa?
Jostain kumman syystä ei käynyt mielessäkään eilen, että olisin jotain kuvia napsinut. Joten ei oo kuvia. Taaskaan. Pitäiskö vaihtaa blogin kuvaukseen että ”tämä on suurimmaksi osaksi kuvaton blogi”…
