J tuli eilen kotiin. Ensin tietty otettiin perustappelut (tosin melkoisen lievät – murjottaminen päättyi tällä kertaa ennätysmäisen nopeasti, hyvä kun ehdin kavereille valittaa), mutta loppuilta oli parempi. Syötiin, käytiin kävelemässä, iltapalaksi syötiin jäätelöä. Saunan jälkeen oltiin just nukahtamassa kun yhtäkkiä huomasin, että hei, meillä tais olla 7-vuotispäivä eikä ees muistettu. Hetki tuumailtiin ja todettiin että eipäs, vaan se päivä oli kuin olikin eilen! Eli periaatteessa jopa muistettiin, hahah.

7 vuotta! Hassua. Toisaalta ikuisuus, toisaalta ei. Eihän se ole edes kymmentä, ei paljon mitään. Toisaalta elämää ei ole enää ilman toista – aivan sama mitä tapahtuu, meidän yhteinen historia alkaa olla jo sen mittainen että sitä kantaa aina mukanaan. Ja onhan meillä tuo Elliskin.

Vaikka ero ei ole ollut todellinen vaihtoehto varmaan koskaan, niin täytyy myöntää että viimeisen parin vuoden aikana on tullut mietittyä kaikenlaista. Ehkä se on tuo lapsi, ehkä ihan lähellä oleva tuore ja kovin toisenlainen parisuhde verrattuna omaamme, ehkä ihan oikeasti arkiintunut parisuhde ilman jokapäiväistä tai edes jokaviikkoista tunteiden ilotulitusta. Meillä ei ole yhteisiä harrastuksia, eikä meidän eteisessä ole söpösti vierekkäin rullaluistimia, nappulakenkiä tai suksia. Meillä ei ole juurikaan kahdenkeskistä aikaa, ei pitkiä viikonloppuja sohvalla vierekkäin, ei ihania duettohetkiä kitaran parissa. Meillä ole yhteisiä kiinnostuksenkohteita, me emme juttele tuntikausia politiikasta, musiikista, urheilusta, metsästyksestä tai oikein mistään. 

Välillä varsinkin minusta on tuntunut, että meidän parisuhde on jotenkin huonompi tai onnettomampi, koska teemme niin harvoin mitään yhdessä ja riitelemme paljon. Riitelemme aamuisin väsyneinä, riitelemme rahasta, riitelemme emme-yhtään-mistään. Syytämme, että kun sä et koskaan ikinä ja kun sä aina vaan, oot idiootti etkä tajua mistään mitään. Valitan kavereille ja kadun sitä samantien – ajatteleeko ne nyt, että meillä ei oo mitään yhteistä ja sanooko joku kohta että vaikutan onnettomalta?

Koska enhän minä onneton ole. En todellakaan. Mulla on maailman uskomattomin mies. Mies, joka tulee joka ilta mun viereen nukkumaan, ottaa syliin ja toivottaa hyvää yötä. Mies, joka istuu vieressä sohvalla ja laskee seuraavan kuun budjettia. Mies, joka halaa, silittää, pussaa ohimennessään. Mies, joka on katsonut tätä tuuliviiriä jo niin kauan, vaikka aika moni muu olisi viimeistään raskausaikana karannut sämpyläraivareita (NO KUN NE OLI KOVIA, ihan oikeutettua itkeä hysteerisesti ja heittää sämpylä seinään). Mies, joka välittää, huolehtii, haluaa että meillä koko perheellä on hyvä olla. Ja ennenkaikkea mulla on mies, jota rakastan niin paljon, ettei sille ole mitään sanoja. Ja joka rakastaa minua ainakin yhtä paljon. Ehdoitta, kaikesta huolimatta.

Minun pitäisi vain aina muistaa, ettei se toisten pussailuaika tai yhteiset harrastukset ole meiltä pois. Eikä se tee meistä yhtään huonompaa paria, vaikka harrastammekin aina erikseen, ja yhteinen aika on sitä mettässä hengailua tai ruoanlaittoa tai How I met your motheria sohvalla vierekkäin. Eikä meidän rakkautta vähennä se, että me riidellään enemmän kuin jotkut toiset, ja ettei meidän riitely ole mitään sivistynyttä ”rakas kun minua nyt vähän harmittaa tämä sinun käytöksesi”-keskustelua vaan itkua, huutoa, perättömiä syytöksiä, epäreilua kielenkäyttöä ja murjottamista. Niin ja sovintoseksi, hahhah, en edes muista koska oltaisiin sellaisia harrastettu.

On kyllä vähän huvittavaa, että ylipäätään kadehdin toisten yhteisiä juoksulenkkejä tai yhtään mitään yhteisiä harrastuksia. Fakta kun on se, että itse ahdistuisin moisesta aika nopeasti. On kivaa käydä yhdessä iltalenkillä, poimimassa marjoja, kelkkailemassa tai viettämässä viikonloppua mökillä, mutta on myös aika tosi kivaa lähteä ihan yksin salille. On jotain, joka on minun, sitten on sitä, mikä on sinun. Meille tämä vain sopii paremmin, ja on suoraan sanottuna urpoa olla kateellinen jostain, josta ei edes tykkäisi oikeasti. Mutta minkäs sitä ihminen itselleen mahtaa. Kun itsellä on viikkoja jolloin toista näkee tosiaan illalla sängyssä, tottakai kaipaa sitä, että voisi vaikka syödä joskus arkena kaksin. 

Tämän päättömän ajatusvirran tarkoituksena oli kai sanoa, että paras mies, jo vuodesta 2007.♥