Mulla ei ole mitään asiaa, koska elämässä ei oikein tapahdu mitään blogiin asti kuuluvaa. Mutta ajattelin silti kirjoittaa, ettei nyt ihan veny taas älyttömyyksiin tämäkään tauko. Että tässä nyt olis tämmönen postaus ihan vaan sellaista läpäläpälää-meininkiä.

Eilen täällä meidän perällä alkoi hirvenmetsästys, ja no, tässä tilassa ei paljon ns. napostellut viikon yksinhuoltajakeissi. Sanoin sitten puoleksi vitsillä miehelle, että joo odottelen sitten viimeistään aamulla kahdeksalta puhelua että tää olis nyt täällä nurin ja me tullaan koiran kanssa kotiin. Enhän minä nyt oikeasti mitään sellaista odottanut, tietenkään. Ei sinne vain mennä ja ammuta bum ja tulla kotiin, vaikka Ellis yrittikin asian näin ilmaista. Sovittiin että mies käy korkeintaan parin yön reissuja kerrallaan ja on ihan koko ajan valmiudessa lähtemään, jos mun olo alkaa käydä ylivoimaiseksi. Sillä oli pakko pärjätä.

Mutta niinhän siinä sitten kävi, että aamulla kun heräsin käyttämään (äärimmäisen loukkaantunutta ja edelleen murjottavaa – mettälle päässyt kaveri, hyljännyt isäntä ja hänen karvaisen korkeutensa mielestä ihan p*ska uusi nappulamerkki oli vähän liikaa herkälle psyykkeelle) pystykorvaa pissalla, huomioin klo 6:30 tulleen viestin; Kitillä kaksi hirveä haukussa 🙂. Jaa no mahtavaa, tuumasin ja mietin että ehkä sittenkin iltapäivällä saatettaisiin saada hyviä uutisia, mikäli vanhus ei syystä tai toisesta hukkaa joko hirveä tai itseään. Sitten tulin sisälle, keskustelin hetken pystykorvan kanssa tyynyn käyttöoikeuksista ja DINGDING sanoi WhatsApp. Klo 8:04 tarkalleen ottaen. Myöhässä olivat, armottoman myöhässä, mutta annoin tämän kerran anteeksi. Iltasella käytiin porukalla vielä nylkemässä (totuus: minä ja Ellis hengailtiin ja tehtiin hiekasta kanakastiketta ja makaronia) ja tänäaamuna mies lähti leikkuuhommiin. Kelpaa.

No niin. Hirvihommien lisäksi olemme keskustelleet kotona Elliksen kanssa siitä, voiko isille piirtää jokaikiseen (huom. ihan oikeasti jokaikiseen) kuvaan pitkän kikkelin, vaikka siitä kuinka saisi lisää voimaa (……………). Eipä siinä voinut oikein kieltääkään kun toinen silmät suurina ihmetteli, että mutta kun sinulla on kikkeli, mutta sovittiin sitten että ehkä se kuuluu kuitenkin housuihin eikä piirustuspaperille. Vaikka eräs pikkuneiti nipottaja yrittikin vängätä että ei tämä ole edes paperi vaan man… man… manne… TAULU jossa on tämmöinen musta kynä. Seuraavassa piirustuksessa oli sitten Ellis ja Elliksen pieni pylly. Hohhoijjaa.

Muita elämän suuria ongelmia on ollut mm. se, ettei äiti anna jokaiselle aterialle taikapilliä (siis pilli, jonka sisällä on sokeripalluroita, ja kun niiden läpi juo maitoa se maistuu kaakaolta, suklaabanaanilta tai mansikalta) ja se, että miten se vauva muka voi tulla pois mahasta kun siellä on sen koti ja perhe. Että enhän nyt minäkään jätä minun kotia ja perhettä. Niin rakas, et jätäkään, mutta kun tämä vauva vähän niinkuin kuuluu meidän perheeseen, se on äitin ja isin lapsi niinkuin sinäkin, ja se on sinun pikkusisko tai -veli. Eikö se jätä meitä koskaan? No toivottavasti ei. Niin, me ollaan sitten perhe, meidän perhe, rakas perhe. Perhettä ei jätetä eikä kotia. Hetkeä myöhemmin mies tuhahtaa kun Facebookissa lävähtää taas jälleen kerran silmille, kuinka MAAHAN MUUTTO ON PERSEESTÄ MIKSEI NE MIEHET OLE PUOLLUSTAMASSA OMAA ISÄM MAATA NIIN MINÄ OLISIN LÄHETTÄISIN VAIN VAIMON JA LAPSET TURVAAN ENKÄ AINAKAAN LÄHTIS ITE KU KUOLISIN OMAN MAANI PUOLESTA VOI VITUN PELKURI PAKOLAISET KU NIITÄ PITTÄÄ HYYSÄTÄ SAATANA. On se hassua tämä elämä joskus.

Joops. Mutta sellaista meillä täällä on ollut. Villapaidan pitäisi valmistua viikonlopuksi, ja kyllä se valmistuukin. Sisko tulee huomenna yökylään ja minun pitäisi opettaa sille saamea, vaikken osaa kovin hyvin mitään tarkkoja kielioppiasioita. Mutta osaan minä puhua ja taivutella sanoja vaikka mitenpäin ihan korvakuulolta, ja sanoa toki että älä tuosta ressaa kun anna sen puheen vaan tulla, tärkeintä on että puhut puhut puhut vaan, sillä se kieli pysyy elävänä. Ei kukaan muista enää kahden lauseen jälkeen sanoitko oikeassa paikassa taat, tuot tai tiet, mutta ne muistaa mistä puhuit ja että puhuitpa rohkeasti ja sujuvasti. Tai jos ei muista niin eipä sitten varmaan ollut kovin tärkeitä tyyppejäkään kun eivät kuunnelleet, vaikka just sulla on maailman parhaat jutut.

Huomenna minä täytän myös 25. Aion leipoa kakun ja neuloa villapaitaa, opettaa siskolle saamea ja ehkä korkata tämänvuotisen hirven. En lähde baariin tai järjestä teemajuhlia, mutta uskoisin, että 25-vuotissyntymäpäiväni on aivan hyvä. Teen siitä hyvän.

Kirjoitin blogipostauksen, jossa valitin vaihteeksi turhautumistani tähän raskauteen, saikkuun ja yleiseen luuserifiilikseen liittyen. Ilmeisesti sitä tekstiä ei kuitenkaan ollut tarkoitettu kenenkään nähtäväksi, koska välilehden auki klikkaamisen sijaan onnistuin sulkemaan teksti-ikkunan ja PUFF sinne meni koko juttu.

No, jatketaanpa sitten tätä valehtelua ja hyvän ihmisen roolin ylläpitämistä positiivista ajattelua ja kerrotaan valittamisen sijaan, että olen neulonut paljon, siivonnut paljon ja noin muutenkin ollut oikein kelvollinen kotirouva. Olen suorastaan nauttinut tästä ihanasta kotonaolosta ja löytänyt jokaisesta päivästä jotain kivaa. Ei tässä nyt turhaan saikulla olla, mutta oon kuitenkin puuhastellut kaikenlaista pientä ja mukavaa koko ajan ja kotona onkin siistimpää kuin aikoihin. On tää ihanaa! Puhdas koti, terveellistä ja hyvin suunniteltua ruokaa, eteneviä neuleprojekteja ja rakkautta rakkautta vaan! Eikä haittaa yhtään vaikka taas meni pieleen meidän kahdenkeskisen viikonlopun tai edes yhden yön tai vittuedesparintunnin suunnittelu, tässähän nyt ollaan isi ja äiti ja kyllä sitä ehtii sit kun lapset on isompia, perhe on nyt tärkein<3<3<3

…………………………..

No tässä on nyt tää villapaidan alku. Se on ihana ja sen tekemisestä tykkään oikeasti. Kuva vaan on taas tosi hyvä, mutta siinä nyt ei pitäis olla mitään uutta.