Pinkkimustaa rakkautta
Mulla on juoksuun hyvin intohimoinen viha-rakkaussuhde. Lähtökohtaisesti inhoan juoksua enemmän vain hiihtämistä ja juoksemista pimeässä, mutta silti juoksen (ja yleensä pimeässä). Minun pitäisi juosta kerran-kaksi viikossa, todellisuudessa kerrat jäävät aika paljon harvempaan, kun lusmutan lenkeistä minkä ehdin. Juoksen, koska se on ihan ylivoimainen laji peruskunnon ylläpitämiseen ja lenkillä pystyy tekemään paljon lentopalloa tukevia spurtteja ja loikkaharjoituksia. Juoksu on kuitenkin pääasiassa yksinkertaisesti tylsää, puuduttavaa ja ikävää. Niin, ja minun pitää viikonloppuja lukuunottamatta juosta pimeässä – ja kun sanon pimeässä, todella tarkoitan sitä, sillä ei täällä mitään katuvaloja ole. Eikä jalkakäytävääkään sen kummemmin, joten juoksen usein myös autojen kanssa kilpaa.
Eikä ihan jokainen lenkki aivan alusta loppuun ole pelkkää kuraa. Kyllä joskus on hetkiä, kun juoksu on ihan siedettävää, ja siksipä varmaan jaksankin raahautua lenkille edes jollain lailla säännöllisin väliajoin. Olen myös huomannut, että argumentti juoksun ”halpuudesta ja helppoudesta” on täyttä paskaa – ihan silkkaa välineurheiluahan tämä on. Tai joo, kyllähän sitä toki juoksee vaikka missä kollareissa ja x vuotta vanhassa tuulitakissa, mutta onpa melkoinen ero kun päällä on tekniset, oikeasti juoksuun suunnitellut vaatteet. Ja tästä huolimatta olen juossut aivan liian kauan näillä:
Nelisen vuotta vanhat Pumat, jotka eivät ensinnäkään ole varsinaisesti juoksukengät, ja toisekseen ne ovat olleet koko tämän ajan juoksun lisäksi ihan yleiskäytössä partioleireistä mökkireissuihin. Ja sen ovat jo näköisetkin… mutta en ole ostanut uusia, koska ”en ole tarvinnut”. Kun juoksen niin vähän ja blaablaablaa. No, kun sitten reipas viikko sitten kävin lenkillä ja toisesta lenkkarista pilkotti varvas, päätin että nyt riittää. Klik-klik-klik vaan miehen ollessa yövuorossa ja niinpä sitten Asicsen kaunokaiset saapuivat tänään kotiin. Lähdettin vanhemman koiran kanssa testaamaan niitä, ja voi elämä mihin ääriolosuhteisiin ne pääsivätkään. Tuolla on sellainen lumimyräkkä, etten nähnyt yhtään mitään, ja lunta oli parhaimmillaan nilkkoihin saakka. Lunta tuiskutti silmiin, korviin, nenään ja kaula-aukosta sisälle (vaikka juoksutakissa ja sen alla olleessa hupparissa on korkeat ja tiiviit kaulukset) ja juoksin pari kertaa sokkona penkkaan niin, että upposin miltei polvea myöten hankeen. Parin kilometrin kevyt iltahölkkä vaihtuikin siis melkoiseksi veren-maku-suussa-meiningiksi.
Ja silti se oli paras lenkki ehkä ikinä.
Oikeasti, noihin vanhoihin kenkiin verrattuna tuntuu kuin olisi ollut vieterit kantapohjissa 😀 Aivan huiput! Ja Goretex-pinta takasi lumesta huolimatta lämpöiset ja kuivat varpaat. En malta odottaa (omg, kirjoitinko tämän oikeasti?) että pääsen juoksemaan noilla vähän inhimillisemmissä olosuhteissa. Paksuhkot geelivaimennukset vaikuttivat melko lupaavilta myös maastojuoksun kannalta!
Juu, olen rakastunut. Ja nyt löytyi ehkä yksi syy vähemmän vihata juoksua.
Nyt kuumaan suihkuun ja jotain iltapalaa naamaan. Huomenna on perjantai!