Suur juh suur juh la!
5 päivää ja 5 yötä, 2200 bussissa istuttua kilometriä, 3 kaupunkia, 8050 partiolaista, 9 ulkoruokailua, 2,7 kilometriä paraatimarssia. Lukematon määrä lasten onnellisia hymyjä, äänen huutamista käheäksi, jonottamista, liian vähän yöunta teltassa, koulun lattialla sekä bussin takapenkkien takana, palanut päänahka, uusia tuttavuuksia, kieppumista Särkänniemen laitteissa (niissä kaikkein kamalimmissakin – joku meni uhoamaan että minähän kyllä tulen teidän kanssa mihin vain…), yhteenkuuluvuuden tunnetta, aamu-uinti lasten vielä nukkuessa, yöllä ommeltuja merkkejä, lasten suusta tulleita totuuksia (”IIDA! Ole nyt hetki hiljaa! Yritä edes vähän aikaa ajatella jotain muuta kuin ruokaa!”), väsymyshysteriaa. Ainakin niistä oli Suurjuhlareissu tehty!
On tämä partio vaan niin käsittämättömän hieno harrastus. Tekee niin hyvää olla paikassa, jossa on se 8000 outoa naamaa ja ihan jokaiselle niistä naamoista voi mennä juttelemaan. On lupa olla oma pöljä itsensä, opettaa kärrynpyöriä nurmikolla, istua vahingossa pisuaarien taakse odottamaan ruokailua, tanssia vessajonossa ja olla siis ihan hirveen nolooooo (ja tietää että oikeasti on lasten mielestä kaikkea muuta kuin nolo). Ohjelmissa tehtäviin tartutaan kyselemättä ja ratkaisut haetaan porukalla – ja jos se porkkanahuilu ei vaan soi vaikka mitä tekisi, sen voi syödä. Yksikään kahdeksanvuotias ei ehdi katsella ympärilleen eksyneen näköisenä minuuttia kauempaa ennen kuin joku tarttuu kädestä ja kysyy kuka on hukassa. Paraatissa saa huutaa aivan mitä sattuu (ja kuulla taas olevansa ihan supernolo) ja nauraa päälle.
Viime vuonna partiomotivaationi on ajoittain ollut pahastikin kadoksissa. Toki partiolainen on aina partiolainen, oli se huivi kaulassa tai ei. Partioaate edustaa kaikkea sitä, mitä olen ja haluan olla, miten haluan ihmisten kanssa toimia. Mutta jotenkin se päivittäinen toiminta on takkuillut ja on hetkittäin jopa ollut sellainen olo, että ehkä mulla ei ole enää annettavaa meidän lippukunnalle enkä toisaalta enää saa tarpeeksi takaisin. Sunnuntaiaamuna kuitenkin jumalanpalveluksessa, kuunnellessani saarnaa havahduin tajuamaan, että kyllä sitä vaan on. Annettavaa ja saatavaa nimittäin. Siihen pitää vain löytää keinot. Ensi vuonna mun keino on syksyn isojen leirissä ja heinäkuun 2015 kesäleirissä, viikkotoiminta saa jäädä mun osalta koko talveksi tauolle. Onpahan sekin aika jees, että on lupa tehdä, ottaa vastuuta ja stressatakin joskus, mutta toisaalta ihan samanlainen lupa sanoa ei silloin kun siltä tuntuu.
Rinkka pitäisi tyhjentää, ehkä huomenna. Tunnin päästä pitäisi olla valumassa treeneihin. Arkeenpaluu tapahtuu hitaasti mutta varmasti.
Jätetään jälkeemme parempi maailma kuin millaisena sen itse saimme.