Tatuointi 1v
Siitä on nyt muutaman päivän yli vuosi kun marssin Tornion Red&White Inkiin ja otin ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan tatuointini. Olin haaveillut yhdestä tietystä kuvasta jo kasiluokalta saakka eli miltei 10 vuotta, mutta juuri ennen ajanvarausta eli pari kuukautta ennen itse aikaa tulinkin toisiin aatoksiin. Silloiseen elämäntilanteeseen ja kaikkeen päänsisäiseen myllerrykseen tuntui sopivan paljon paremmin eräs kohtuullisen kulunut ja varmasti melko moneen ihoon hakattu lausahdus. Kieli oli itsestäänselvyys, ja niinpä kyselinkin Facebookissa käännösapua, jotta saisin tuon lauseen paitsi kieliopillisesti oikeaksi, myös sujuvammaksi. Onneksi kysyin, koska itse en olisi tajunnut sitä tuohon muotoon kääntää, ja nyt se tuntuu ainoalta oikealta.
Fontti oli pitkään kadoksissa. Kulutin kaikenmaailman sovelluksia, tuijotin illan tekstinkäsittelyohjelmaa, yritin kirjoittaa itse, mutta mikään ei kolahtanut kunnolla. Sitten rakas sisareni sanoi sen itsestäänselvyyden ääneen: ”Mikset pyydä mummoa kirjoittamaan sitä?”. Tottakai! Se oli paras idea koskaan, ja kuten käännöskin, ainoa oikea tapa saada kirjoitus käsivarteen. Seuraavalla mummolareissulla pyysin mummoa kirjoittamaan lauseen lapulle ja sen kuvan lähetin etukäteen sähköpostilla tatuoijalle.
Tatuointipäivänä epäröin vielä paikkaa – käsivarsi oli aika näkyvä, ja tekstistä tulisi aika kookas. Onneksi pitäydyin kuitenkin alkuperäisessä suunnitelmassani, koska tuon täydellisempää paikkaa tuskin olisi löytynyt. Nyt näen sen myös itse, ja se oli yksi alkuperäisitä paikan valitsemiseen liittyvistä kriteereistä. Toinen tärkeä oli, että sen saisi tarvittaessa piiloon, mutta nyt se ei enää tunnu niin olennaiselta. Kyllähän sen periaatteessa voi pitkähihaisen alle piilottaa, mutta toistaiseksi en ole sitä vaativaan tilaisuuteen osunut enkä sellaista myöskään ihan heti keksi.
Monet sanovat, että tatuointeihin tulee himo, ja että ensimmäisen jälkeen on helppo ottaa toinen, kolmas, neljäs… ja että lopulta huomaa kuvia olevan paljon enemmän kuin alunperin oli tarkoitus. Itse en ole mitään tuollaista kuitenkaan kokenut. Tämä tatuointi on minulle hurjan tärkeä, enkä koe tarvitsevani ihooni mitään muuta koristetta. Ehkä joskus vuosien, vuosien päästä, kun olen ihan varma että olen kaikki lapseni maailmaan saanut, voisin ajatella jotain kaikkien lasten yhteistä kuvaa, mutta sinne on vielä pitkä aika. Se 10 vuotta haaveilemani kuva – no, ihan hyvä että maltoin mieleni. Ehkä vielä joskus, mutta nyt ei ole enää sellainen olo että sen haluaisin. Toisaalta jos olisin saanut kinuttua siihen vanhemmilta silloin luvan, se olisi varmaan yhtä luonnollinen osa minua kuin tämä tatuointi on nyt.
Takaisin tähän. Kirjoitus on pikkuisen vinossa, kirjaimet ovat erikokoisia, jälki vapisee ja sanojen välit ovat eripituisia, koska se on toteutettu mahdollisimman tasan niin kuin mummo sen lapulle kirjoitti. Se näyttää juuri siltä, kuin mummo olisi sen siihen äskettäin tussilla raapustanut – tai äitini sanoin siltä, kuin se olisi huonosti tehty tatuointi. Mulle on ihan sama, mitä joku siitä ajattelee, koska itse tiedän tatuoijan tehneen ihan mielettömän hyvää työtä kopioidessaan mummon erikokoisia ja vapisevia kirjaimia. Jokainen piste ja viiva on juuri niin vinossa kuin alkuperäisessäkin lapussa.
Siinä se on, rakas yksivuotiaani. Se jälki, joka mummosta jää sittenkin, kun kaikki mummon kirjoittamat pääsiäiskortit ovat hukassa eikä uusia enää tule. Se teksti, jossa tiivistyy kaikki suhtautumiseni elämään ja kielenelvytykseen. Koolgah leđe tot nubástus mon halijdah uáiniđ, piät olla se muutos jonka haluat nähä, be the change you want to see.
