Treenikuulumisia (tai siis turhautumista)

Mulla ei ole ikinä ollut mitään oikeaa urheiluvammaa. Selkähän se nyt kyllä temppuilee minkä ehtii, mutta lajivalinnasta huolimatta olen säästynyt kaikenlaisilta potentiaalisilta venähdyksiltä, revähdyksiltä ja sen sellaisilta. Kerran on pikkurilli vääntynyt väärään asentoon ja nilkankin nivelsiteet on venähtäneet vain kerran ja silloinkin ihan ilman urheilua (liukastuin portaissa). Minun osani on siis ollut kanniskella loukkaantuneita kavereita kentän reunalle ja tarjota jääpussia.

Maanantaina meni sitten vammaneitsyys. Polvi ensin tärähti, sitten vääntyi ja tadaa, tässä sitä ollaan loppuviikko sairaslomalla myös töistä. Lauantaina olisi kaksi peliä ja sunnuntaina toiset kaksi, ja itsehän elän jatkuvassa särkylääkepöllyssä enkä pysty kunnolla kävelemään. Uhosin olevani tänään puntilla ja huomenna treeneissä, mutta eihän se nyt ihan niin taida mennä. Yläkroppajumppaa aion kyllä tänään tehdä ja varmaan yritän vähän kävellä lumitöiden puitteissa, mutta ajatus huomisista treeneistä on kyllä aivan absurdi. Jos olen lauantaina oikeasti pelikunnossa niin kävelen kyllä käsilläni sinne Ouluun.

Vituttaa. Vituttaa niin paljon ettei ole mitään sanoja. Ensin päätin jättää masentumatta ja mennä mukisematta töihin, mutta voi blaah ja blaah ja vielä kerran blaah. Mutta sinnillä, sinnilläkin yritän parantua. Vaikka ihan kiusallani. Teen kyllä tasan tarkkaan kaiken minkä voin että voisin pelata lauantaina. Ei nyt oikeasti voi olla totta, että selviää koko kesän loukkaantumatta ja sitten juuri ennen kauden rankinta pelireissua onkin yhtäkkiä toimintakyvytön. Ei käy. En hyväksy.