Vähän vielä saamelaisuudesta
Eilen tosiaan vietettiin neljässä valtiossa saamelaisten kansallispäivää. Oma kansallispäiväni kului töissä, aamu alkoi koulun puolella ja saamenluokan esityksellä. Opettajista ja oppilaista osa oli pukeutunut gákteihin ja iltapäivästä mekin vedettiin puvut niskaan ja juhlistettiin päivää pannarilla ja lauluilla.
Mitäs se saamelaisuus sitten käytännössä on? Varmaan melkolailla jokaiselle saamelaiselle saamelaisuus merkitsee vähän erilaisia asioita. Paljon riippuu varmasti siitä, että onko vaikkapa poroja tai onko kenties aktiivinen kalastaja, tehdäänkö suvussa paljon käsitöitä, osaako saamenkieltä ja varmaan vähän sekin vaikuttaa, että mitä saamea puhuu/”pitäisi” puhua mutta ei syystä tai toisesta osaa. Saamelaisten kotiseutualueella asuva kokee saamelaisuutensa varmasti eritavalla kuin vaikkapa Tampereella syntynyt ja kasvanut saamelainen.
Minä olen Ivalosta kotoisin, isäni suku on kotoisin Iijärveltä eli hyvin läheltä Utsjoen ja Inarin kunnan rajaa. Äiti on suomalainen, hänen sukujuurensa ovat toisaalta Rovaniemen suunnalla ja toisaalta Karjalassa. Itse koen hyvin vahvasti olevani ivalolainen, saamelainen, lappilainen, eikä karjalaisuudella ole mitään tekemistä oman identiteettini kanssa. Meidän kotikielenä on ollut suomi, koska pappa (isän isä) laitettiin 7-vuotiaana asuntolaan kouluun. Koulu oli suomenkielinen ja saamenkielen puhumisesta rankaistiin (=laitettiin nurkkaan seisomaan, lyötiin kynsille, jätettiin ilman illallista, annettiin selkään). Pappa päätti, että jos ikinä hän saa lapsia, niin opettaa näille pelkästään suomea ettei heidän tarvitsisi kärsiä ja kantaa saamelaisuuden tuomaa taakkaa. Ja näin siinä sitten myös kävi, kaikkien papan seitsemän sisarusten lapset on kasvatettu suomeksi. Ollaan siis yksi niistä aivan liian monesta inarinsaamelaisesta suvusta, jotka ovat menettäneet kielensä lähes tyystin.
Saamelaisuutta itsessään ei kuitenkaan niin vain kitkettykään pois, tietenkään. Meidän suku on asunut aina järven rannassa, joten kalastus oli pääelinkeino. Poroja ei ollut kuin omiin tarpeisiin, ja on pappa kertonut pihassa joskus olleen lampaitakin. Kalastusperinne ja perinteinen riekon ansapyynti jatkuu edelleen. Käsityöperinne uhkasi hieman hiipua, mutta nyt pari isän serkkua ja vähän minäkin ollaan otettu härkää sarvista ja ruvettu opettelemaan perinteisempiäkin käsitöitä. Lapinpukujen käyttö melkein unohtui asuntolakokemuksien jälkeen myös, mutta nyt ollaan niitäkin otettu taas käyttöön. Minä ja siskot olemme käyttäneet pukuja aina, samoin muutama muu isän serkku, muut ovat tosiaan hiljalleen alkaneet teettää pukuja ja käyttää niitä. Kieltäkin opiskellaan, minä sisaruksineni varmaan ensimmäisten joukossa kielipesän ansiosta. Nyt meidän Ellis on parin sukupolven jälkeen ensimmäinen meidän suvun kaksikielinen lapsi. Niin Elliksen kuin muidenkin kieltenopiskelun vuoksi myös sisarukset ovat alkaneet käyttää sekä keskenään että meidän kanssa enemmän saamea. Kielenvaihto ei todellakaan ole helppoa, mutta hiljaa ja määrätietoisesti mennään eteenpäin.
On vähän vaikea ruveta määrittelemään, mikä minussa tai vaikkapa kasvatustavoissani on saamelaista ja mikä suomalaista perintöä. Helpoimmat on varmasti kieli ja asuinpaikka – emme todellakaan suunnittele muuttoa kunnan rajojen ulkopuolelle nyt, lähitulevaisuudessa emmekä kymmenen vuoden päästä. Haluan, että Ellis saa kaiken mahdollisen tuen kielitaidolleen eikä inarinsaamenkielistä päivähoitoa tai kouluopetusta saa missään muualla kuin täällä (itseasiassa sitä inarinsaamenkielistä opetusta ei saa edes tuossa 15 kilometrin päässä, vaan ainoaan sitä tarjoavaan kouluun on kotiovelta matkaa 50 kilometriä, mutta ehkä viiden vuoden päästä…). Mutta sitten se kaikki muu. Ei saamelaisuus ole minulle mikään irrallinen ominaisuus, vaan minä. Minä olen saamelainen, en tosiaankaan osaa sanoa että ”olen saamelainen isän puolelta”. Ei minun vartalooni ole piirretty mustalla tussilla viivaa, joka jakaisi suomalaisen ja saamelaisen puoleni.
No jos nyt kuitenkin vähän yrittäisin saada jotain esimerkkiä. Saamelaiseksi luetellaan varmaankin se, miten olemme ja käyttäydymme luonnossa, mitä teemme siellä. Mitä ja ennenkaikkea miten otamme luonnosta sen, mitä tarvitsemme. Emme aja turhaan kelkalla tai mönkijällä, vaan liikumme luonnossa sitä suuresti kunnioittaen. Opetamme, ettei puita saa kiusata eikä kasveja repiä maasta huvikseen. Opetamme, minkävärinen hilla on kypsä ja miten pienet kalat pitää päästää takaisin kasvamaan. Opetamme, ettei kalastaa tarvitse yli oman tarpeen. Opetamme, ettei turhia saa meluta, jotteivät eläimet säikähdä.
Saamelaisuudesta kumpuaa myös perhe- ja sukukeskeisyys. Saamenkielissä sukulaisille on paljon enemmän sanoja kuin suomessa. Sedän vaimolle on eri sana kuin enon vaimolle, samoin tyttö- ja poikaserkuille on eri sanat. Äitiä vanhempia siskoja kutsutaan eri nimellä kuin nuorempia, samoin isää vanhempia ja nuorempia veljiä, ja tietysti erotellaan myös äidin ja isän sisarukset keskenään. Saamelaisille suku on todella tärkeä, ja kaukaisimpiinkin sukulaisiin pidetään tiiviisti yhteyttä. Vanhempia ihmisiä kunnioitetaan: kun huoneeseen saapuu vanhempi mies tai nainen, nuoremmat nousevat seisomaan kätellessään, vanhin saa aina ruoan ensin ja vanhempia ihmisiä myös todella kuunnellaan ja heidän mielipiteitään arvostetaan.
Saamelaiset ovat vaatimatonta kansaa eivätkä turhaan saavutuksillaan kehuskele. Kunniatohtoriksi nimitetty, valtavasti kielenelvytyksen eteen työtä tehnyt mies on vaatimattomin ja nöyrin koskaan tapaamani ihminen. Saamelaiset eivät myöskään pidä turhaa meteliä itsestään – asia, jonka vuoksi saamenkielet olivat kadota kokonaan. Saamelaiset eivät halua vaivata ketään, ja siksi yhä edelleen saamenkielistä palvelua on vaikeaa tai mahdotonta saada oikeastaan yhtään missään.
Saamelaisuus näkyy arjessani… no, näkyyhän se. Puhun Ellikselle pelkkää inarinsaamea ja käytän kieltä aina, kun se vain on mahdollista. Teen myös työni saameksi. Käytämme Elliksen kanssa juhlapukuja aina tilaisuuden tullen. Kalastamme ympäri vuoden. Emme syö juurikaan tehotuotettua lihaa, vaan riistaa ja poroa. Keväisin ulkona roikkuu kuivalihaa. Pidämme kevättalvella riekonansoja. Käymme Iijärvellä aina kun vain mahdollista (liian harvoin!). Haluan opetella perinteisiä käsitöitä, joten ostin lankaa perinteisiä lapasia varten ja ilmoittauduin huivinsolmintakurssille. Opetamme Ellikselle, että vuodenaikoja on neljän sijaan kahdeksan. Suhtaudumme elämään rennosti. Liikumme paljon luonnossa.
Joskus on kyselty paljonkin sitä, miten voin puhua lapselleni kieltä, joka ei ole äidinkieleni. No, minulle on ollut itsestäänselvää, että sitten kun lapsia joskus saan niin ne kasvatetaan saameksi. En halunnut missään nimessä siirtää omia kielitraumojani eteenpäin. Teini-iässä koin olevani jotenkin vajaa, huono saamelainen, kun en osannut kieltä kunnolla enkä uskaltanut käyttää sitä vähääkään mitä osasin. Kieli on ollut ihan uudenlainen avain kulttuuriin; nyt osaan kertoa yhdellä sanalla, millainen sää ulkona on tai millaista lunta yöllä on satanut. Suomenkieli on toki äidinkieleni ja tunnekieleni, sitä en kiellä. Sen kuitenkin tiedän, että inarinsaame on jotain mitä suomenkieli ei voi koskaan minulle olla – sydämeni kieli.
Saamelaisuus merkitsee minulle kaikkea. Sitä, kuka olen, mistä tulen, mihin kuulun, missä minulla on hyvä olla. Sitä, miten haluan lapseni kasvattaa ja elämäni elää. Sitä, millaisessa ympäristössä elän ja haluan elää, miten kohtelen ympäröivää luontoa ja ihmisiä. Ei ole sanoja kuvaamaan sitä tunnetta, kun seisoo kotijärven rannalla ja hengittää samaa ilmaa ja katsoo samaan suuntaan, mitä isovanhempien isovanhemmat hengittivät ja mihin katsoivat parisataa vuotta sitten. Eikä sitä, kun pappa kuuntelee kyyneleet silmissä Elliksen saamenkielistä pulputusta. Eikä sitä, kun isä kertoo rinta rottingilla minun puhuvan saamea Ellikselle. Eikä sitä, kun pukeudun samanlaiseen pukuun kuin niin kauan on pukeuduttu ja sujautan jalkaani papan äidin rakkaudella ompelemat kengät. Eikä sitä, kun Mari Boine laulaa Allá Hearra Guhkkin Osllos ja osoittaa sormella NRK:n toimittajia.
Saamelaisuus on perinteitä ja historiaa, mutta myös vahvasti nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Uudenlaisia pukuja ommellaan perinteitä vahvasti kunnioittaen, kieliin hyväksytään jatkuvasti uusia sanoja, nuoret kulkevat pää pystyssä. Kielenmenetys ja suomalaistaminen oli järjettömän väärin, mutta se on menneisyyttä. Historiaa ei voi muuttaa eikä minun isäni luultavasti koskaan puhu oikealla äidinkielellään sanaakaan. Olen ajoittain katkera siitä, miten minua on kiusattu ja miten minulta on kysytty vielä ysiluokan päättäjäisissä että enkö ole vieläkään ostanut uusia vaatteita – ja miten yksikin pilkkaaja on tätä nykyä itse niin kovin, kovin saamelainen. Saamelaisyhteisössä on paljon ongelmia ja tulehtuneita välejä tuntuu olevan mahdotonta korjata. Menneisyyteen ja negatiivisuuteen ei kuitenkaan voi eikä saa jäädä vellomaan. Minä otin kirjan käteen ja puhuin seinälle, kun opettelin kieltä uudelleen. Olen pitänyt vauvaa sylissä, keittänyt puuroa ja kolmannella kädellä selannut sanakirjaa. Olen itkenyt itkuni ja päättänyt, että minä olen saamelainen eikä sitä voi kitkeä minusta pois, vaikka pilkkaisi hamaan loppuun saakka kaapuani. Olen puhunut inarinsaamea pohjoissaamenkielisten kanssa ja kieltäytynyt kääntämästä kieltä suomeksi vain siksi, että se olisi helpompaa. Olen puolustellut ja selitellyt kielivalintaani Elliksen kanssa. Olen ilmoittautunut huivinsolmintakurssille, vaikka intoa on enemmän kuin taitoa – olen päättänyt, että motivaatio kantaa. Olen sitkeästi puhunut papalle saamea, vaikka kielenvaihto teki tuolle rakkaalle vanhukselle tosi tiukkaa eikä hän millään meinannut muistaa, että maailmassa todella voi olla sellainenkin ihme kuin 2-vuotias inarinsaamenkielinen tyttö, joka on vieläpä hänen lapsenlapsensa.
Sellainen ajatusvirta. Ajattelin ensin kaivaa paljon kuvia, mutta en nyt sitten jaksakaan. :D Joten pahoittelut kuvattomasta ajatusvirrasta.