Viikon shokeeraavin uutinen: lapsi viihtyi autossa!

Niin. Ajattelin nyt kirjoittaa tästä ihan postauksen, kun useammalta taholta niin täällä blogissa, muualla internetin syövereissä kuin sitten ihan livenäkin on kyselty, että miten ihmeessä se teidän Ellis jaksaa istua autossa. Siispä ajattelin säästää näppäimistöäni sekä kerrankin välttää lempipuuhaani eli samojen juttujen kertomista uudelleen (mikään ei voita sitä fiilistä kun alat innoissaan selittää jotain ja kaveri tuumaa ”Niina, sä oot kertonut tän jutun mulle jo kahdesti…”) ja tosiaan antaa muillekin meidän menestyksen avaimet automatkailuun. 

Taustatiedoksi sellaista, että meiltähän tosiaan ei pääse mihinkään muualle kuin appiukon luokse ilman autoa. Tai pääseehän sitä, mutta aika suolainen on vielä lapsen pyöräiltäväksi tuo vajaa 15 kilometrin hoitomatka, eikä itselläkään erinäisistä syistä tuo pyöräily enää suju. Yleisin ja päivittäinen matka meillä siis taittuu autossa kylille, ja se on tarkalleen sen 13 kilometriä suuntaansa. Tätä ajelin itse parhaimmillaan viime talvena jopa kolmesti päivässä; ensin töihin ja takaisin, sitten nopeasti hoitamaan jonkun jutun ja takaisin, ja illalla oli sitten vielä sali-/treenireissu. Lisäksi autoillaan jatkuvasti mm. mettään ja kalalle (10min-1,5h/suunta), ahkun ja äijän luokse (50km/suunta) sekä näin kesäaikaan kisoihin (kisapaikkakunnasta riippuen 160-400km/suunta). Ja sitten lähimpään kaupunkiin on 300 kilometriä ja tuolla käydään suurinpiirtein kerran parissa kuukaudessa, joskus useammin ja joskus harvemmin. Oletettavasti nyt taas syksyä kohden tulee käytyä pari kertaa, kun lähin synnäri ja äitiyspoliklinikka ovat siellä (neuvola tottakai täälläkin, mutta ihan kaikkea eivät täällä tee ja ainakin viimeksi tuli rullattua muutaman kerran niskaturvotus- ja rakenneultrien lisäksi). Edellisen kerran istuttiin autossa viime perjantaina kisoihin vähän vajaa 300km/suunta ja seuraavan kerran lähdetään huomenna käyttämään autoa korjauksessa niin ikään 300 kilometrin päässä (hahah, kuinkahan moni pk-seutulainen matkustaisi kovin mielellään ultraan tai autokorjaamolle 300 kilometriä yhteen suuntaan?).

Ja miten me sitten selvitään? Kokosin tähän nyt ensimmäisiä mieleentulevia vinkkejä/meidän tapoja tehdä asiat autoilussa.

– Kuskin ajomukavuus. Aivan kaikista tärkeistä asioista kaikkein tärkein, joka heijastelee ihan kaikkeen. Eli kuskia ei saa väsyttää, ei janottaa tai nälättää, ajoasennon pitää olla just eikä melkein oikea ja muutenkin homman toimia kunnolla nimenomaan kuskin kannalta. J ei voi sietää autossaistumista ilman mitään tekemistä, joten yleensä hän ajaa, vaikka tietty minäkin voisin. Joskus kisahommissa J ajaa menomatkan ja minä tulomatkan, joskus aamuyöstä lähdettäessä (kello soi monena kisa”aamuna” esimerkiksi klo 03:15…) ajaa se kummalla väsyttää vähän vähemmän. Yleensä kyllä J, koska se voi juoda kaikkia ällöjä energiajuomia ja minä en voi sietää niitä. Mutta siis kyllä, kuski on meidän autossa numero 1 tärkeysjärjestyksessä ja niin sen pitää ollakin.

– Riittävät, muttei överit tauot. 300km matkalla pysähdymme kerran, sen lyhyemmillä emme välttämättä kertaakaan ellei jollakin (yleensä eräällä 3,5-vuotiaalla) tule pissahätä. Yli 300km matkoilla pysähtelemme fiiliksen mukaan, noin 150-250 kilometrin välein, miten nyt tuntuu sopivalta ja tulee hyvä paikka vastaan. Kahvi-/eväs-/venyttely-/pissatauko kestää puskapissan kolmesta minuutista pidempään vajaan puolen tunnin taukoon, kunnon ruokatauko sitten sen mitä rauhassa syödessä menee, vajaa tunti siis. Sen pidempiin taukoihin emme koe minkäänlaista tarvetta, kyllä siinä ehtii huokaista ja lapsi käydä vaikka laskemassa liukumäkeä hetken. Emme pysähdy kiireellä, mutta emme myöskään jää munimaan mihinkään, koska kaikki ei-autossa-vietetty aika on lisää pituutta taas matkalle.

– Päivämatkojen kohtuullisuus. Pisin päivämatka koskaan lapsen kanssa ajettuna on ollut komeat 1000 kilometriä, ja siinä ei kyllä ollut mitään järkeä enää. 😀 Se oli kyllä ihan poikkeusmatka, oltiin siis miehen kyydissä eräässä työhommassa, normaalisti tuollaisille ei todellakaan ole mitään tarvetta. Yllättävän hyvin sekin meni eikä lapsi kitissyt sen enempää kuin ikinä muutenkaan, mutta itsellä oli kyllä selkä seuraavana päivänä niin totaalisen jumissa ettei mitään rajaa… ”Oikeasti” pisin päivämatka on noin 800 kilometriä ja se on aikalailla katto, mitä suostutaan ajamaan. 500-600 kilometriä on vielä sellainen aika kohtuullinen, jonka aikana kenelläkään ei vielä rupea ottamaan mitenkään ylitsepääsemättömästi aivoon. Ja siis tässä painotan sanaa päivämatka – me sanomme ehdottoman ein joidenkin suosimalle yöajamiselle. Ainoa poikkeus tässä on se, että lähdetään mummolareissulle (n. 200km/suunta) siten, että lapsen nukkumaanmenoaika koittaa eli joskus iltakahdeksan-yhdeksän aikoihin. Niin ja toinen sitten toki nuo kisareissut, jotka käydään päiväreissuina eli yöajamistakin vähän tulee. Mutta siis pointtina se, että ei käynyt mielessäkään esim. ajoittaa kesälomareissulla yhtäkään matkaa siten, että lapsi olisi nukkunut yöunet. Eieieieiei. Ensinnäkin lapsen uni on kevyttä ja huonohkoa turvaistuimessa, toisekseen ajoturvallisuudesta ei ole enää tietoakaan vaikka kuski näennäisen pirteä olisikin, kolmanneksi lapsen nukkuessa kynnys ajaa järjettömiä matkoja ilman taukoja on aika matala -> ajoturvallisuus laskee taas, neljänneksi seuraava päivä on pilalla kun kaikkia väsyttää. Eli autolla ajetaan päivällä, piste.

– Ruokapolitiikassa pidetään järki matkassa. Käytännössä siis pitkillä matkoilla on omat eväät, koska huoltoasemien sämpylät ovat a) kalliita ja b) kuivia. Saatamme kuitata lounaan vähän tuhdimmalla välipalalla, mutta molempia lämpimiä ruokia emme missään tapauksessa. Emme myöskään jätä päivällistä kohtuuttoman myöhäiseksi, vaan pysähdymme johonkin syömään kunnolla jos on nälkä ja kohteeseen päästään vasta illalla. Syömme mahdollisuuksien mukaan ihan tavallista ruokaa, hampurilais-pizzalinjaa vältellään, ellei nyt just satu sellaista haluttamaan (tai kuten kesällä vesikrossipaikkakunnilla, se on melko usein aikalailla ainoa vaihtoehto kisojen jälkeen illalla…).

– Välttelemme ruuhkaisimpia tieosuuksia mahdollisuuksien mukaan. Nelostie on pakon sanelemaa Rovaniemelle saakka, mutta esim. Rovaniemi-Kemi-väliä emme ikinä aja nelostietä pitkin jos ei vain ole pakko. Tampereelta Rovaniemelle ajoimme suorinta tietä eli 9-tietä (paitsi sitten koukkasimme taas sivutielle kun olisi pitänyt ajaa Kemistä Rovaniemelle), ja olihan se kyllä melkoista tuskaa, sanonpa vain. Liikennettä on enemmän joten jonoja on enemmän, hulluja ohittajia on enemmän, rekkoja on enemmän, kaikkea on enemmän. Eli rauhallinen tie pienten kylien läpi, kyllä kiitos. Yleensä maisematkin ovat paremmat ja mahdollisuudet pienille kivoille kahviloille ovat suuremmat kuin ABC-asemien valloittamilla pääteillä.

– Sitten se monen huulilla oleva asia; lapsen viihdykkeet. No, meidän taktiikkana on se, ettei mitään viihdykettä ole. Lapselle tarjotaan joka kerta mahdollisuutta ottaa leluja/kirjoja autoon, mutta harvoin niitä edes haluaa. Joskus ottaa jonkun kirjan ja toisinaan pehmolelun, mutta siinäpä se. Lastenlauluja meidän autossa ei ole eikä tule (ks. kohta ”kuskin ajomukavuus”), tablettia emme omista. Miten istuu paikallaan? No, niin. Ehkä se on rauhallinen luonne, ehkä se, että ajamme paljon, ehkä se, että lapselle kerrotaan kysyttäessä kunnolla kuinka pitkä matka on vielä. Eihän Ellis etäisyydestä tai ajankulusta vielä paljoa ymmärrä, mutta sen verran kuitenkin että ”sata” on enemmän kuin ”kymmenen” ja että jos sanotaan ”pitkä matka”, niin se on sitten pitkä matka eikä kymmenen minuuttia kauppaan tai pari tuntia mummolaan. Ehkä se on sitä, että lapsi on oppinut ettei matka lyhene kitisemällä eikä ajoa keskeytetä muuten kuin pissahädän ja oikean tauon vuoksi, ei koskaan siksi, että lapsi kitisee tai kyselee malttamattomana ollaanko jo perillä. Ehkä sitä, ettemme synnäriltäpaluuta lukuunottamatta ole koskaan istuneet lapsen kanssa takapenkillä eli hän ei ole tottunutkaan loputtomaan viihdetoimistoon vaan tietää, että aikuiset istuu edessä ja lapset takana ja sillä selvä. Lapsen kanssa jutellaan samoin kuin aikuistenkin kesken, katsellaan ikunnasta ulos ja kommentoidaan maisemia ja sitä rataa. Näin ollaan tehty ihan vauvasta saakka ja hyvin ollaan pärjätty. Vauva-aikana Ellis joko nukkui tai heilutteli turvakaukalon leluja, joskus pälpätteli itsekseen. Eli helpolla ollaan varmasti päästy ja vaikeaa on kyllä määritellä, mikä on kasvatus-/tottumiskysymys ja mikä ihan vaan lapsen luonnetta. Todennäköisesti kyseessä on kaikkien näiden summa.

– Aikuisten viihtyvyys. Eli lyhyesti sanottuna; apukuski ei räplää puhelinta, lue tai tee muutakaan ehdotonta keskittymistä vaativaa vaan juttelee kuskin kanssa. Mulla on käytännössä aina puikot autossa, parempaa neulomisaikaa ei yksinkertaisesti ole. J saattaa talviaikaan tehdä viikonloppureissuun lähdettäessä töitä (olettaen että netti toimii). Apukuski ei myöskään koskaan nuku, ellei ole ihan järjettömän väsynyt, koska sitten rupeaa kuskiakin helposti väsyttämään.

Että niin. Sitten se disclaimer-lista; kyllä, meillä on vain yksi lapsi (mutta opit on kyllä meiltä molempien kotoa, joissa molemmissa on ollut kaksi lasta vähän pienemmillä ikäeroilla kuin meille tulee). Kyllä, lapsemme on rauhallinen luonne (joskin puhuu koko ajan ja kotona kyllä energiaa riittää vaikka pienen kylän tarpeisiin). Kyllä, lapsemme on tottunut ajamiseen (koska emme ole antaneet hänelle muuta vaihtoehtoa).

Ja kyllä, tiedostan, ettei muualla Suomessa tämänkaltaiseen rullaamiseen yksinkertaisesti ole tarvetta, ja siten siihen ei ole tottuneet lapset eikä välttämättä edes aikuiset, ja silloin tottakai yli 200 kilometriä yhteen suuntaan kuulostaa aivan kauhealta. Emme mekään nyt ihan huviksemme lähtisi tuhannen kilometrin päähän lomalle, mutta kun karu totuus on se, ettei lähempänä ole Muumimaailmaa eikä J:n serkkua. Emmekä me nyt ihan huviksemme myöskään ajelisi kesäisin näitä satojen kilometrien päiväreissuja, mutta kun karu totuus on se, että J:n harrastus nyt vaan vaatii sen, ja jos haluamme Elliksen kanssa viettää aikaa J:n kanssa kesällä niin mukaan on lähdettävä. (Sitäpaitsi itse olen alkanut jopa aidosti tykkäämään tuosta hommasta ja onpahan minutkin jo tavattu hallilta iskareita vaihtamasta.) Ja no, niin, lääkärissähän meillä tulee tuolla käytyä. Se on tätä Suomen tasa-arvoista palveluiden saatavuutta, johon meidät on opetettu ihan lapsesta saakka. Käytännössä kaikki muu paitsi röntgen, jotkut verikokeet, yleislääkäripäivystys ja neuvolat hoidetaan 300 kilometrin päässä ja sillä selvä. Vaihtoehtoa tai yksityistä ei ole. Muita lähipalveluita 300 kilometrin päässä on mm. Smartpost-automaatti, yliopisto, ammattikorkeakoulu, kauppakeskus (sis. ketjuvaatekaupat, urheilukaupat sekä lähes kaikki erikoisliikkeet alalta kuin alalta) ja Prisma/Citymarket. Että siinäpä sitä perspektiiviä, kun kaikki ei vain ole saatavilla ilman autossaistumista.

Yritin löytää tähän kuvia Elliksestä autossa, mutten oikeasti löytänyt YHTÄÄN. :D No ei sitten.