Yksi pettymys lisää
Päätinpä minäkin perustaa oman blogin jonne purkaa kaikki patoutuneet ajatukset koko vauvaprojektista, kun ei vain enää jaksa samaa asiaa ystäville vuodattaa kuukausikaupalla.
Toiveena olisi siis yhteinen lapsi toisessa pitkässä parisuhteessa. Aiemmasta suhteesta minulla on 7 vuotias poika. No vauvaa tässä on tullut nyt yritettyä kokonaiset 1,5 vuotta ilmaan minkäänlaista tulosta. Ironista, esikoinen sai alkunsa kuitenkin vaivatta ihan samantien.
Jokatapauksessa, sitä yhteistä kaivattua lasta ei vain kuulu ei näy. Tänään on taas se päivä, kun jälleen tein yhden negatiivisen testin… Tämäkin kierto päätyy niiden tuloksettomien lukuisten kiertojen jatkeeksi. Lakkasin jossain vaiheessa laskemisen, mutta sovitaan, että tämä kierto oli se numero 20. Menkkoja voi odottaa alkavaksi lähiaikoina.
No, missä sitten mättää? En tiedä. Kiertoni on säännöllinen 27-28 päivää, tunnen ovuloivani kirjaoppisesti kierron puolivälissä. Olen normaalipainoinen, emme polta, emme käytä alkoholia kohtuuttomasti,seksielämämme on aktiivista eikä se painotu stressaavaan yrittämisen yrittämiseen vaikka niin voisi jo tässä vaiheessa luulla olevan. Meillä vain sitä yhteistä kipinää hommiin riittää muistakin syistä aktiivisesti yhä vaan 😉
Tiedän, että vikaa saattaa löytyä miehestä, mutta emme ole edes vielä harkinneet lapsettomuustutkimuksia asian ratkaisemiseksi. Vasta pikkuhiljaa olen alkanut pohtia, pitäisikö kuitenkin käydä ottamassa joitain kokeita. Mutta mitä se välttämättä hyödyttää? Tieto siitä, että ehkä yhteistä lasta ei ole mahdollisuutta saada. Tai että sen lapsen saaminen vaatii hankalia ja meille tähän elämänvaiheeseen aivan liian kalliita hoitoja. Tällähetkellä ajatus koko prosessiin lähtemisestä väsyttää.
Pelkään musertavaa lopputulosta, täyttä mahdottomuutta onnistua, pelottavia, kalliita hoitoja, jonoja, kaikkea mitä niihin liittyy. Emme kumpikaan haluaisi myöskään käyttää luovutettuja sukusoluja, vaan haluamme nimenomaan meidän yhteisen rakkauden hedelmän. Sanamuoto kuulostaa kyllä imelän lisäksi myös typerältä. Tarkoitan, että tahtoisimme lapsen, joka on meidän molempien lihaa ja verta. Vaikka emme sitten saisi lasta koskaan.
Minua suuresti epäilyttää, että toimisiko nuo hedelmöityshoidot yhtään sen paremmin meidän yhteisillä perimäaineksilla kuin nyt tämä luomuyrittäminenkään. Mitä on tehtävissä jos todetaan, ettei miehellä ole hedelmöittämiskykyisiä kavereita lainkaan.. no se jääköön nähtäväksi milloin kipitämme hoitoihin häntä koipien välissä.
Toistaiseksi me siis jatkamme yrittämistä luomuna, toivomme sitä ihmettä meille tapahtuvaksi.. Välillä herää ovulaation aikoihin pieni toivonkipinä edelleen, että olisikohan se tämä kierto. Useimmiten tiedostan, että toiveilu lienee silti turhaa. Lupaan joka kuukausi itselleni, etten sitten pety enää yhtään kertaa, mutta joka ikinen kerta tähän aikaan kuukaudesta petyn yhä raskaammin.
On meillä tietenkin elämässä monia ilonaiheitakin, emmekä elä jokapäivä suremalla ja murehtimalla tulevaa. Joskus jopa saatamme ajatella, ettei asialla olekaan niin suurta merkitystä. Silti tämä päivä joka kierron lopussa pistää ajatukset sekaisin ja voin rehellisesti myöntää olevani äärettömän pettynyt, raivoissani, surullinen, epätoivoinen…
Enköhän saa taas kerättyä itseni kasaan muutamassa päivässä, kunhan olen niellyt tämänkin pettymyksen.