Huvikumpu saapui Jyväskylään

Lapsuudenkotini on ollut aina sellainen Peppi Pitkätossun huvikumpu. Vieraita siellä on aina, ruokaa tarjotaan jokaiselle nälkäiselle ja ei-nälkäisetkin vedetään väkipakolla syömään taikka ainakin edes ottamaan viinilasillisen taikka kahvikupillisen. Aamiaista syödään pitkän kaavan mukaan ja hobittimaisesti, toinen aamiainen ja sunnuntain lettukestit ovat kuitenkin enemmän sääntö kuin poikkeus. 

Huvikumpu on ollut itsellänikin suurena unelmana – jonakin päivänä toivottavasti meillä on ikioma hassu puutalo, mikä on täynnä kirkkaita värejä, erilaisia kukkia ja nauravia ihmisiä. 

Vanhempani tulivat käymään viikonlopuksi juhlistamaan äitini syntymäpäivää ja meidän kaksio täyttyi ihanasta puheensorinasta ja elämästä. Tuli taas todistettua, ettei siihen huvikumpuun sitä isoa puutaloa tarvita. Riittää kun ihanat tyypit tekevät suuren pesän lattialle, johon voi kellahtaa vauvan kanssa kuudelta aamulla, kun tyyppi päättää vanhempiensa iloksi herätä.  Joku näppäilee kitaraa ja keittiössä suhisevat kattilat ja pannut levittäen ihanaa ruoan tuoksua asuntoon. Pikkusisko viihdyttää poikaa ja hyppää hänen seurakseen pallomereen. Vähän meinaa reunat taipua, mutta eipä se lapsia haittaa. Synttärisankarin kunniaksi poksautetaan auki pullo kuohuvaa ja myöhemmin käymme vielä todistamassa nepalilaisessa ravintolassa, että kyllä ne vauvat kuuluvat niihin ravintoloihin kuin kaikki muutkin asiakkaat. 

Nyt on valvottu ja höpisty, nyt jaksaa arkea paljon kevyemmällä otteella.