Aikuinen vauva

 

Eilen oli tasan puoli vuotta pojan ensimmäisestä rääkäisystä. Ruipelo pikkuinen on muuttunut tarmokkaaksi  ja suhteellisen itsepäiseksi pullaposkeksi, joka öisin tykkää mätkiä isäänsä turpaan, on erityisen kiinnostunut mustan sohvapöydän jalasta ja on pari kertaa yrittänyt karata patjalta, jolle olen hänet hetkeksi asettanut.

Joskus tuntuu, että pojan kehitys menee itseltä ihan täysin ohi – uudet temput napataan päivittäiseen repertuaariin sellaisella taidolla, että melkein voisin uskoa jätkän tehneen pyllynostoja jo synnytyssalissa. Päivät liukuvat nopeasti ohi ja menevät sekaisin, ensimmäiset hymyt, kääntymiset ja varpaiden tunkeminen suuhun – kaikki ihania ja tärkeitä juttuja, mutta eipä enää muista milloin ne ovat saapuneet meidän päivittäiseen elämäämme. Eikö se muka ole aina ollut…tuommoinen? Vaikea uskoa, että joskus poika on vaan nukkunut ja syönyt.

Poika on itsepäinen. Nimittäin jos hän päättää kääntyä mahalleen, niin hän_perkele_kääntyy_mahalleen. Hän on myös utelias, mikä tarkoittaa että välillä istutaan niin solmussa sitterissä kun on ihan pakko nähdä mitä siellä pyykipinon takana on. 

Tämän lisäksi poika on hymyilevä, muttei erityisen nauravainen – nauru kyllä saadaan sieltä tulemaan mutta hän ei yksinään kauheasti millekkään hohota. Enemmän tuntuu pohdiskelevalta tyypiltä, mutta yksinään hän ei kauaa viihdy – ellei pinnistä lasketa. Pinniksessä saattaa mennä 10-15min ilman mitään ongelmia – siellä kun on se norsu. Ja loppuajan on ihanaa leikkiä KUKKUU-leikkiä, sillai että minä hyppään oven raosta esiin ja jätkä kuikuilee pinnojen välistä höhöttäen. 

Päiväunet on paskaa, mutta vaunulenkeillä kiinnostaa maailma. Katosta roikkuvat jutut, erityisesti mieheni lapsena rakentamat pienoismalli-lentokoneet miehen isän luona ovat jotain ihan parhainta ikinä. Niille suodaan haltioitunut ”Höööö!”, kun saavutaan perille. Niitten avulla saattaa vanhemmat saada myös 15-minuuttia pidemmät yöunet, kun poika unohtaa äitinsä mätkimisen tuijottaessaan lentokoneita. 

Öisin välillä tuntuu, että väliimme muuttaa humalainen menninkäinen kuperkeikkoineen, kääntymisineen ja nyrkkitappeluineen, tämän lisäksi menninkäisellä on usein jano mutta hän on onneksi niin taitava, että osaa salakavalasti telakoitua juoma-automaattiinsa kiinni. Eli öistä emme valita. (äsken valitin, mutta hei – ne perhanan hampaat!) 

Meillä on täällä nykyisin siis ihan aikuinen vauva, eilen parin kuumepäivän jälkeen poika päätti nousta kontilleen – eli katsotaan kauanko menee, kun hän hoksaa uuden tempun ohjelmistoonsa. Jännää!