Ei muumitaloa lukita yöksi

Viikko sitten seisoimme mieheni kanssa kaksiomme tyhjässä eteisessä.

Poika konttasi vastapestyllä lattialla ja hämmentyneenä katseli entistä kotiaan, joka vielä perjantaina nukkumaanmennessä näytti ihan tutulta. Vähän tyhjältä ehkä,mutta tutulta. 

Tyhjä asunto kaikui ja tuntui vieraalta, meidän ensimmäinen yhteinen koti ei ollutkaan enää meidän kotimme. Kaapit seisovat tyhjinä. Vaatehuoneessa ei näkynyt valkoista häämekkoa ja pojan ristiäismekkokin oli muuttanut tavaroiden mukana uuteen kotiin. 

Avaimet lojuivat keittiöntasolla ja oven sulkeminen tuntuu yllättävän pelottavalta. Haikealta. 

Itketti.

Kaksi ja puolivuotta. Mitä kaikkea mahtuukaan niin pitkään mutta samalla lyhyeen aikaan?

 

Hääkutsujen askartelua. Aamukahveja sohvalla. Sumuinen Kanavuori ikkunasta. Hissin yölliset äänet. Television eteen viritetty patja, jolla otin supistukset vastaan vuosi sitten. Pojan ensimmäinen päivä kotona. Unettomat yöt vauvan kanssa. Pienten käsien läpsytykset muovimatoilla, joita salaa vihasin. 

Laajavuorentie oli meille hyvä.

Nyt on viikko takana uudessa kodissa. Tavarat ovat löytäneet suurimmaksi osaksi paikkansa. Pojan flunssa on jo paranemaan päin. Puuhellalla on lämpenemässä tämän vuoden ensimmäinen glögiannos. 

Kyllä me tästä koti saadaan. 

 

Ps. Höpö höpö, lukitaan se