Huono omatunto

Tällä viikolla (ja ollaan vasta keskiviikossa) huono omatunto on yhä useammin käynyt kolkuttelemassa ovia ja ikkunoita. Ihan pikkuriikkisen, mutta sen verran kuitenkin että olen huomannut sen kusipään vaanivan minua. 

 

Usein (valitettavasti ei aina) se häiritsee mun rauhaani turhaan eikä mitenkään ansaitusti. 

 

Se koputtelee ikkunaan, mieheni suunnatessa arkiaamuisin pojan kanssa alakertaan – kun itse jään hetkeksi venyttelemään sänkyyn. Rakastan sitä, kun jo aikaisemmin herännyt mies hipsii yläkertaan hakemaan innosta hihkuvaa taaperoa  mukaansa. Minusta on ihanaa kuunnella poikien hihitystä, joka sekoittuu kahvinkeittimen pörinään ja brion junan puksutukseen. Ja vaikka kuinka yritän selittää, että tuohan on ihan jo pojalle ja isälle tuikitärkeä pieni aamuhetki ja viikonloppuna mies sai nukkua kymmeneen, enkä minä pakota ketään tähän ja vaan hei 5-minuuttia makoilen yleensä… niin silti se huono omatunto on siellä. 

Se istuu tietokoneen päällä muistuttamassa kaikista työmahdollisuuksista mitkä menevät sivusuun, kun puen pojalle hellehatun päähän ja suuntaamme yhdessä pihalle. Irvailee minulle sisältä, miten kaikilla muilla on töitä ja projekteja ja ura nousussa ja siinä siä vaan kiviä heittelet lapsesi kanssa johonkin lammikkoon. Vaikka olen hakenut töitä. Ja vaikka olen suunnitellut itselleni nettisivuja ja laittanut pojan päikkäreiden ajan cv:ni ihan uuteen uskoon. Ja tehnyt taustatyötä, missä pitäisi näkyä ja miten. Mutta enemmän pitäis tehdä hei! Ura! 

Kusipää ilmestyy viereeni nauttiessani hitaasta aamusta minin kanssa, jolloin kaadan itselleni kahvia ja laitan ehkä vielä yhden muumien jakson pyörimään ja kurkkaan samalla nopeasti duunitorin tarjonnan. Ai että töihin se äiti meinaa lähteä. Heivata pienen päiväkotiin, sulkea oven pienen jäädessä itkemään syliä. Uraäiti siinä meille, ei osaa yhtään arvostaa sitä mitä hänellä jo on. Sitten ei ole aamuja eikä muumeja! Vaan itkua ja murhetta. Tuommoisen heiveröisen heittää vaan yksinään taistelemaan koko maailmaa vastaan. 

(Näitä kahta en voi edes ymmärtää, miten voi näistä olla huono omatunto ja vielä SAMAAN AIKAAN) 

Siellä se istuu keskari pystyssä keittiössä, tunkiessani pannun täyteen pinaattilettuja. (Oli muute hyviä, voisi useamminkin)

Länttää ruman naamansa ikkunaan, laittaessani pojalle Late Lampaan pyörimään jotta voin hetkeksi olla puhelimella ja instagramissa… no. Eh. Auts. Tuosta on ehkä vähän ansaittua jo. 

Koputtaa oveen, kun en ole taaskaan muistanut/kerinnyt/jaksanut tyhjentää astianpesukonetta ja mies rakka joutuu tekemään sen töiden jälkeen.

Huonoa omatuntoanihan ei tosiaan kiinnosta koskaan mitä on jo tehty, se paskiainen tuijottaa vaan niitä tekemättömiä asioita. 

 

Painuis vittuun täältä häiritsemästä mun aamuja. Ja muumeja.