Lokakuun loppu toi mukanaan normaalin

Ainakin jonkinlaisen normaalin. Uuden ja oudon normaalin, mutta normaalin kuitenkin. Palosammuttimen kokoinen herra on raivannut itselleen avainroolin tästä perheestä ja vanhempiensa sydämistä, käärien samalla meidät kokonaan pikkusormensa ympärille. Päivät tuntuvat etenevän hitaasti ja kuitenkin pieni on huomenna jo kolmeviikkoinen. Ei enää ihan vastasyntynyt. Tummansiniset silmät tarkkailevat unien ja syöntien välissä suurina uutta ympäristöään jossa kaikki meille itsestäänselvä on pienelle vielä uutta. 

Kaikkea tehdään ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen automatka, ensimmäinen vaunulenkki… ennen meille niin normaalit ja arkiset asiat tuntuvat saaneen paljon enemmän merkitystä tämän pikkuisen myötä. Vaikka vauva nukkuukin koko metsälenkin ajan, eikä hän sieltä vaunun uumenista haalareiden ja makuupussien sisältä kamalasti ulos näkisikään – on ensimmäinen metsälenkki meille tärkeä. Yhdessä tässä mennään, me kolme. Me kaksi ja vauva. Kolmistaan.

Vakavailmeinen pikkumies mutristelee huuliaan, otsa menee ruttuun ja tummat silmät katsovat kieroon. Pesukone pyörii ties kuinka monetta kertaa näitten viikkojen aikana, eikä vanhemmilla ole mitään hajua viikonpäivistä. Viesteihin vastaan kun vastaan, yleensä lyhyesti ja jotenkin aiheen vierestä. Välillä tuntuu, että yritän esittää selväjärkistä kun oikeasti haluaisin kertoa miten hyvältä tuo vauvani tuoksuu. Vauva, vauva vauva vauva. Kun minulla on tällainen vauva. 

Alkukriisi ja baby blues on pikkuhiljaa väistymässä. Ja vaikka öisin joskus itkettääkin, vauvaa mutta välillä minuakin, koska mitä jos minä en osaa. Mitä jos en onnistu tässä. Mitä jos. Mitä jos?! niin onneksi päivisin meillä on se normaali. Erilainen, täysin uusi mutta kuitenkin vähän niin kuin normaali. 

Tää on hyvä.