Meidän tyyppi
Torstaina istuimme hysteerisinä miehen kanssa sairaalan odotusaulassa ja tietenkin etuajassa. Ollaan aina etuajassa. 😀 Kello on kaksi. Vielä 30 minuuttia odotusta. Minua hihityttää ja kuitenkin samalla tarraan miehen käteen, jokaikinen kerta kun kuulen käytävältä askelia. Jännittää niin paljon, että aikaisemmin välipalaksi syömäni kiivi meinaa karata vatsalaukusta. Kuiskimme ja nauramme hermostuneina ”kyllä nyt kaikilla muillakin on kaikki ihan hyvin, miksei meillä muka olis… miä hajoan kyl ihan täysin jos siellä ei ookkaa ketään… eihän siin oo järkee, että tunnen kohdun kädellä tai siis jos se olisi kuollut jo viikkoja sitten ni eihän kohtu nyt ainakaa jatkais kasvuaan?”
Kello 14.30 – en enää tarraa miehen kädestä kiinni, vaan askelien lähestyessä olen valmis karkaamaan läheisestä ovesta. Että kiitos mutta ei kiitos, miä lähen nyt ja elän mieluummin mun vaaleanpunaisessa (joskin hyvin epävarmassa) kuplassa tästä lähtien. Ei mun tartte tuollaisii juttuja tietää. Moooooi! N. 50-vuotias mukavan oloinen hoitaja huutaa nimeäni ja kättelee molempia. Kävelemme pitkää käytävää eteenpäin, ja tuntuu että koko vastalaukun sisältö tulee ulos ihan just nyt jännityksestä ja pelosta. Tutkimushuoneessa käymme ensimmäiseksi istumaan, hoitaja kyselee kuulumisia ja minun vointiani, kertoo ultraäänestä ja varmistaa, että haluamme varmasti osallistua sikiöseulontoihin.
Sitten ultrataan – tässä vaiheessa jännitys on kerennyt vähän laantua, hoitajan läsnäolo toi turvallisen olon. Paita ylös, farkkuja alemmas ja kylmää geelia vatsalle. Hoitaja selittää, että aluksi yrittää katsoa vatsan läpi ja jos ei näy niin kokeillaan sisäisesti vielä – mutta ei tarvitse huolestua jos ei heti pientä sieltä kuulu. Tässä vaiheessa paniikki palaa, jos siellä ei ole ketään. Hoitaja varoittaa, että joutuu painamaan kovaa – mutta minun pitää sanoa heti, jos sattuu. Ja sitten aloitetaan.
Katossa roikkuvaan ruutuun tulee jotain harmaata, katsomme miehen kanssa hämmentyneinä eikä kumpikaan tajua vielä mistään mitään. Alakulmassa vilahtaa jotain mustaa, jonka sisällä on ehkä jotain liikkuvaa mutta huokaisen juuri ja kuva liikahtaa. Katsahtaa meitä hymyillen. Tässä näkyvät vatsanpeitteet ja tuossa alkaa kohtu – kaikki näyttää hyvältä… (hoitaja painaa kovemmin) ja tässä onkin sitten…
Kuvaruutuun ilmestyy päärynän muotoinen musta alue, jonka sisällä on… apua. Onko tuo pää? Onko tuossa… herrajestas siellä on kädet!!! Kuiskailen haltioituneena miehelle joka ikisen hoitajan sanan. Tässä näkyy aivopuoliskot ja tuossa on selkäranka… ”Aivot! Meidän vauvalla on aivot!!!” Kummasti vanhempi on ylpeä lapsestaan jo sikiövaiheesta saakka. Nenä!!! Sillä on nenä! Hoitaja käskee minua yskäisemään, että saadaan tyyppi liikkeelle mittaamista varten – on kuulemma päikkäreillä. Naureskelen, että jos on yhtään äitiinsä tullut niin ei muuten varmana lähde liikkeelle käskystä mutta kokeillaan. Yskäisen ja tyyppi möyrii eteenpäin, kädet sätkii. Meitä naurattaa.
Tyypin rinnassa näkyvä pienen pieni möykky tekee pumppaavaa liikettä ihan hemmetinmoista vauhtia – sydän. Täydellinen, pieni ja vahva sydän, jonka ääntä pääsemme ensimmäisen kerran kuulemaan.
Sitten ne perusjutut:
– Laskettuaika siirtyi kolmella päivällä, eli jos tyyppi päättää olla ajoissa, hän saapuu maailmaan 13.10.2016.
– Niskaturvotus oli hyvin vähäistä (kuulemma kaikilla sikiöillä niskaturvotusta kuitenkin on) ja mahdolliset kromosomihäiriöt ovat hyvin hyvin epätodennäköisiä. Hoitaja laski mahdollisuudet heti paikan päällä, mitattuaan tyypiltä kaikki tarpeelliset jutut ja yhdistettyään minun verikokeiden tuloksiini.
– Tyyppi oli torstaina 5,4cm pitkä. Kaksi jalkaa, kaksi kättä, sydän, selkäranka yms. Kaikki vaikutti olevan oikein hyvin, hoitaja lähetti meidän nauttimaan raskaudesta ja olemaan huolehtimatta liikaa.
Vauva. Mahassani on virallisesti vauva. Sanoinko jo? Vauva vauva vauva!