Ne ihanat matkat kotiin

 

Olen parin viikon sisällä ottanut parina iltana aikaa itselleni. Viime viikon keskiviikkona kävin yksin teatterissa. Ja tämän viikon keskiviikkona kävin ystävieni kanssa syömässä ja ruoan jälkeen jatkoimme vielä yhdille kaupungille. 

Hetkeksi irtaantua vauva-arjesta, maalata huulet punaisiksi ja istua rauhassa alas viinilasillisen ääreen. Kun löytää itsensä aikuisten seurasta, juttelemassa teatterista ja museoista, istumasta ravintolassa tuopin äärellä tujottaen hiljaisena kävelykadulla käveleviä ihmisiä, keskittyä ystävän puheeseen ilman, että samalla helistelet raitasta kissaa pojan silmien edessä – olo on enemmän, kuin absurdi. 

Miten miä tänne jouduin? Missä vauva? Vau, minähän osaan vielä jutella aikuisten kanssa! 

Illat poissa kotoa tekevät hyvää päälle. Hetkeksi astua ulos äidin roolista, laittaa napit korville ja astella bussipysäkille, tietäen että minun ei tarvitse olla käytettävissä nyt. Nyt olen vain minä. 

On ihanaa ottaa aikaa itselleni, olla hetken ajan minä. Mutta silti, illan parhain hetki on, kun tulee aika painaa stop-nappia liikennevalojen kohdalla ja astua lämpimästä ja valaistusta bussista kylmään. Etsiä meidän asunnon ikkunat. Keittiössä palaa vielä valot, makuuhuone on pimeänä. Minun pojat siellä. Juosta tien yli, astella hengitys kylmästä höyryten mäkeä ylös. Tilata alakerrassa hissi ja painaa meidän kerroksen nappia. Pyöräyttää avaimia lukossa.

Apinapyjamaan puettu vaippapylly tuhisee tyynyjen ja keltaharmaiden peittojen seassa keskellä sänkyä, mies istuu sohvalla lukemassa kirjaa.  

Vaikka päivisin väsyttää ja vauvan itku tuntuu välillä porautuvan syvälle sieluun, illan parhain hetki on palata omieni pariin kotiin. Sinne minä kuulun, apinapyjaman, helistimien ja keltaharmaiden lakanoiden sekaan. Ja yöllä, miehen jo nukkuessa ja pojan herätessä hetkeksi nopeasti syömään, minä saan lahjaksi maailman leveimmän hymyn kun pikkutyyppi ymmärtää kuka hänen viereensä onkaan palannut.