Niin ihana kevät

Yleisesti ottaen minä en tykkää keväästä. Kevät on useasti tarkoittanut kiirettä. Paineita. Ahdistusta. Etsi kesätyö. Suorita kurssit. Juokse tenttiin. Kirjoita hakemus. Viimeistele kandi. Tee gradu. Pakkaa kamat. Etsi alivuokralainen. Muuta kotiin.

Kello käy ja kalenterin sivut viuhuvat eteenpäin. Ahdistaa ja *ituttaa. Ärsyttää kun tekisi mieli elää ja nauttia, mutta kauheat paineet ja sitten ei saa mitään tehtyä, kun on vaan liian ahdistunut kaikkeen ja kaikesta. Toukokuun loppu on kuin näkymätön raja, muuri, jonka jälkeen… 

… jonka jälkeen huomaat, ettet kuollutkaan vaikka se kurssi jäikin suorittamatta. Muutto meni mukavasti juoden viiniä ja vanhassa kesätyöpaikassa on ihana olla. Ja kotonakin on mukavaa. Kaikki hyvin. Kurssit odottavat kyllä syksyyn.

Poika sai tänään rokotukset ja on muuttunut pikku sylivauvaksi, joka ilmoittaa heti ettei halua kököttää yksinään minkään leikkimaton päällä. Nappasin pojan kantoliinaan, johon pieni riiviö loppupeleissä nukahtikin väsyneenä. Keitin kahvia, ujutin äitiyspakkauksen toppatossut pienten jalkojen päälle ja käärin talvitakkini kengururepussa roikkuvan pojan ympärille. Istuin alas ja luin. Tai ehkä vaan nuuhkutin kantoliinaan piiloutuneen pienen päätä. Ei ole kiire, ei tartte suorittaa, viimeistellä, etsiä, juosta. 

Voi napata pienen tiukemmin kainaloon ja käydä viereen nukkumaan. Tiskata voin myöhemminkin.