Alkuviikosta matkattiin pojan kanssa bussilla kaupungille, ja jaoimme meidän bussimatkan toisen äidin ja taaperon kanssa. 

Tämä melkein kaksivuotias poika istuskeli tyytyväisenä rattaissaan ja imi tuttia. Matka jatkui, kun yhtäkkiä pojan äiti nappaaa tutin pois ja taapero vetää lyhyen kiukkukohtauksen vastalauseeksi. Selkä kaarella heittäytyi taaksepäin ja huusi. Oikeasti hyvin pienen hetken.

Ja siinä kohtaa se ajatus iski.

 ei meillä vaan tulla syömään tuttia noin vanhana.

Olen tämän vauva-ajan yrittänyt olla sellainen…tsemppaava. Että hei tänään vituttaa, mut huomenna on parempi! Kaikki on hyvin! Stressaa tätä asiaa myöhemmin, helpota hei nyt elämääsi! 

Ja silti päähän karkaa tuollaista tuomitsevaa ja vertailevaa shaibaa, vaikka kuinka yrittäs olla rohkaiseva. 

Kaiken lisäksi, helppohan meidän on arvostella kun poika ei lukuisista yrityksistä huolimatta koskaan oppinut syömään tuttia. Niin luultavasti tää lapsi ei syö tuttia kaksivuotiaana, kun ei se syö sitä nytkään mutta olisinko niin varma jos tutti kelpaisikin pojalle? 

Samalla logiikalla voisin myhäillä kaupassa vanhempiaan karkuun juokseville lapsille, että ei meidän oma vaan meiltä juokse mihinkään. Ei se osaa kävelläkkään vielä, ai kun kiltti poika. Joo. 

Katotaan hei vuoden päästä.

Tän koko postauksen pointti? No ei mitään havaintoa, kai mulla on jonkinlainen kusipäisyyskriisi menossa. 

Ps. Kuva on todisteena, että vaikkei poika tuttia ime niin osaa se ainakin sotkea! Ja minua sen puuron siivoaminen välillä vituttaa. Mutta kaikki hyvin! Stressaan tätä myöhemmin!