Joulukuusi on siivottu pois, eikä se enää valaise hämäriä aamujamme meidän tassutellessa lämpimän ja hiljaisen olkkarin halki aamuvaipan vaihtoon. 

Minä selkeästi kärsin jonkinlaista joulunjälkeismasennusta – joululaulut eivät enää soi aamiaispöydässä, kynttilöiden polttaminen on edelleen ihan kivaa – mutta ei se kuitenkaan tunnu samalta ilman sitä kutkuttavaa joulufiilistä. Lidlistä ostettu suklaaglögikin oli ihan paskaa, vaikka avasin sen loppiaisen kunniaksi. 

Kaikilla muilla tuntuu olevan suuret elämäntapamuutokset päällä, mutta meidän talossa tehdään hampaita, kärsitään varhaisuhmasta ja heittäydytään lattialle meritähdeksi sätkimään. 

Hampaiden takia syömälakkoon ruvennut napero muistuttelee jokaisella kieltäytymisellä helmikuun tulevasta kasvukontrollista. Siellä pian tsekataan jätkän paino, joka pyörii miinuskäyrällä vaikka ”kyllä tää oikeasti syö ja se vaan liikkuu _koko_ajan!” Paitsi että nyt tämä ikiliikkuja ei syö ja stressaan jo nyt hoitajan ilmettä, kun vaaka näyttää taas vaan 300g painonnousua. 

Neuvottelen mieheni neuvolakäynnille, koska tapellessani syömättömän naperon kanssa pelkään etten onnistu pitämään omaa sarkasmia/ironisuurta ja vittuilevaa sävyä aisoissa tapaamisen aikana. ”Ai painoo tullu vähän… ai ihaks tosi? Tiiäkkö miksi? Ku vittu tää lapsi EI SYÖ!” 

Minäkin laannun yksivuotiaan tasolle, ja kiukuttelen yhtälailla. Erotuksena minun yksivuotiaaseen on pelkästään se, että minä sentään osaan kiroilla. 

Vittu. 

TE-toimiston kautta aloitettu yhteistyö rekryfirman kanssa alkaa puolitoistatuntisella tapaamisella, jossa saan kuulla, että minulla on osaamisvaje. En edes tiedä, mitä tuo sana käytännössä tarkoittaa mutta kuulostaa tosi pelottavalta. 

Kun työhakemukseen pitäisi perustella, miksi juuri minä sovin juuri tuohon hommaan, hemmetin osaamisvaje täyttää koko pään ja päädyn turhautuneena meritähdeksi sätkimään lattialle. 

Vittu. 

Että heippa vaan tammikuu. Ei tuu ikävä.