Kesäkuun lopussa tuli tilanne, jolloin tajusimme ettei meidän nykyinen asunto ole enää parhain mahdollinen lapsiperheelle. Taloyhtiössä tammikuussa alkava massiivinen remontti ja erään grilli-illan aikana naapureilta saadut varoitukset mahdollisista huumeruiskuista ruohikossa, saivat meidät katselemaan etuoven ja oikotien- nettisivuja vähän ahkerammin. 

Alun alkaen molemmille oli suhteellisen selvää mitä etsitään. Vanhaa ja kaunista rintamamiestaloa, omalla ja rauhallisella pihalla. Mieheni kanssa unelmoitiin narisevista lattialaudoista, villasukista ja takkatulen lämmöstä. Kirjastohuoneesta ja vauvan ikiomasta leikkinurkkauksesta. Kesäisestä kukkamerestä ja syksyisesta lehtien haravoinnista. (tiedän, että kiroilen tätä vielä) Suuresta keittiöstä jonne mahtuisi kaikki meidät ystävät istumaan saman pöydän ääreen syömään aamiaista kahvinkeittimen poristessa. Keittiöstä jossa voisi keittää ihan ikiomaa mehua ja suolata metsästä tuodut sienet. Kuisti, jonka rappusille voisi istahtaa juomaan viiniä. Lukunurkkausta, johon voisi kääriytyä hyvän kirjan kanssa lumimyrskyn tuiskuttaessa ulkona. Omaa ja onnellista kotia. 

Ja se löytyi. Hinnaltaan sopiva, vanha mutta muuttovalmis rintamamiestalo.

Muumitalon värinen talovanhus vei kyllä sydämen, mutta järki pisti vastaan. Näytön jälkeen autossa oli hiljaista. Kun mä en oikein tiedä, eihän näin nopeasti voi törmätä siihen oikeaan! Jotkut etsivät taloa monien vuosien ajan! Tämä oli vasta toinen asuntonäyttö. Katsotaan vielä. 

Mutta yllättäen kaikkia verrattiinkin tuohon siniseen kotiin. Konsultoitiin vanhempiamme. Ja ystäviä. Tutkittiin. Konsultoitiin työkavereita. Ja kummeja. Ja uudestaan vanhempiamme. Oletko nyt ihan varma, ettei katto vuoda. Mitä jos se kuitenkin vuotaa? 

Käytiin katsomassa lisää taloja. Mutta kun se sininen…se meidän muumitalo. 

Konsultoitiin lisää. Ja lisää. Ja lisää. Heinäkuussa yksi perhetuttu sanoi sen, minkä ainakin minä tarvitsin eniten: Jossakin vaiheessa teidän on vaan uskallettava. Niin. Totta. 

Oli puheluita pankille, ja pankin puheluita meille. Oli palkkojen laskemista ja säästöjä. Tinkimistä. Pelkoa, koska MITÄ JOS SE EI OOKKAAN SE?! Muttakun sydän sanoo, että on. 

Siinä missä jotkut miettivät talon jälleenmyyntiarvoa, me suunnittelimme kirjastohuonetta ja pinnasängyn paikkaa. Mietittiin minne asennetaan levysoitin ja miltä takkatuli kuulostaa olohuoneessa. Pieniä varpaita narisevalla lattialla. Pienten jalkojan tepsutusta yläkerrassa. Viinimarjamehun keittämistä ja yhdessä rakennettua lumiukkoa. Puutarhajuhlia ja ulkovaloja. Joulukuusen koristeita ja lattiatyynyjä. 

Viikko sitten istuimme pankissa ja allekirjoitimme kaikki paperit. Talon edelliset asukkaat nauroivat miten lähtevät nyt meidän kotiin pakkaamaan tavaroita. Parin viikon kuluttua olemme jo muuttaneet uuteen kotiimme. 

Tästä tuleekin ehkä sisustusblogi. 😀