Puhelimesta – elokuun parhaimmat

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Elokuu toi mukanaan…

Uniperseilyn. Aikaisemmin niin kiltisti seitsemältä nukahtava vauva, päättikin ruveta KARKAAMAAN kesken nukutuksen takaisin olohuoneeseen leikkimään. Selvästi miehen kanssa olimme tottuneet liian hyvään, kun silmät pyöreinä ja epätoivoisina yritimme houkutella vaippapyllyä makkarin puolelle, josta se määrätietoisesti ähkien aina heilautti paljaat varpaansa viileälle lattialle ja virnistellen, pylly heiluen, konttasi pois. 

Muttaku äiti tarvis sen iltavapaansa – rukoukset eivät kauheasti tyyppiä hetkauttaneet. 

Ylipäätään perseily yleistyi tässä taloudessa. Sättiessäni tyyppiä, hän katsoo minua pitkään ja ylimielisenä hiiiiitaasti räpyttää silmiään, samalla kääntäen päätään pois kuin sanoakseen blaa blaa blaa mutsi blaa! Perkele. 

Myöskin kaikkea vasten noustaan seisomaan ja yllättäen kaikkeen myös yletytään. Saa nykyisin olla tarkkana, kun asettelee tavaroita hyllyyn. Saattaa nimittäin löytää hullunkiilto silmissä varvistelevan minimiehen kädet ojossa, sormet harittaen ottamassa pöydältä esim. silitysrautaa. Hyvä lelu se. 

Tämän vuoden (luultavasti) viimeiset puistopiknikitkin kerettiin vielä järkkäämään. Äitikaverin kanssa naurettiin, miten fiksua oli raahata mukanaan vilttiä. Ihan kuin täällä KUKAAN istuisi rauhassa. 

Jotenkin ymmärsin myös sen, etten onneksi vieläkään halua elää elämää, jossa vaaleat housut olisivat esteenä puistossa pyörimiselle. Tämä sääntö koskee niin poikaa kuin äitiäkin. 

Myös sienestyskausi alkoi! Lapsuudenkotini lähimetsässä on vuosittain suuri herkkutattisato, joita tänäkin elokuuna käytiin keräämässä koko perheen voimin. Ja tämä ihan kirjaimellisesti, yleensä sinne metsään lähtevät kaikki. 

Käytiin myös perseilemässä Keski-Suomen Ilmavoimamuseolla yhtenä sateisena lauantaipäivänä. Pikkumies veteli flanellipaita viuhuen ympäri hallia ja uteliaan näköisenä kuikuili katossa roikkuvia koneita. 

Oli myös ystävien maistraattihäät ja ihana ravintolailta, jossa taas huomasimme poikamme olevan astetta vauhdikkaampi persoona. Hääparilla on meidän jäbää kaksi viikkoa nuorempi tyttö ja siinä missä tyttö istuskeli tyytyväisenä syöttötuolissa, meidän oma konttasi minua karkuun pöytien alla. 

Käytiinpä vielä puistoilemassa, tällä kertaa huomasin jo, että tarvitaan jotain pikkaisen lämpimämpää pojalle. Eli alkoi välikause-talvivaate-tekninen-vuorellinen-apuamäenvittuosaa vaihe. 

Uniperseily jatkui. 

Käväistiin Kymenlaaksossa ihailemassa viimeisiä dahlioita ja poika paini isänsä pandan kanssa. Minun lapsuudenkodissani tehtiin pizzaa ja käväistään sadonkorjuujuhlissa.

Loppuaika onkin näemmä mennyt ulkoilessa ja sienimettällä. 

Ai niin, sotketaan me myös kämppää aika ahkerasti! 

 

Hitsi – olipa ihana kesä!